MEIDÄN MINITALO ~ BLOGI

Tämä blogi sisältää rakennuskokemusten lisäksi räikeitä tunneoksennuksia arjesta, jonka keskellä unelmia elvytetään väsymyksestä-, määräaikaisista työsuhteista-, ja monimutkaisista ihmissuhteista huolimatta.

Tällä sivulla näet uusimman blogitekstin. Aikaisemmat kirjoitukset löydät päivämäärän mukaan tietokoneella sivun oikeasta reunasta, ja mobiililla sivun alareunasta. Yläpalkista voit myös valita blogitekstit alalehdiltä järjestyksessä uusin/vanhin ensin. Enjoy!

Meneeks nää sekajätteeseen? / 20.01.2019

Taloprojektin kuvauksessa oli maininta ”perse edellä puuhun”, joten kyllä – suunnitelmista on hyvä pitää kiinni. Vastaanotin siis tiistaina tiedon eristysvillasta, jonka saisin hakemalla omakseni. 70m2 tarkoittaisi lattian ja katon eristystä ja siten huomattavaa taloudellista kevennystä. Sosiaalisen median kautta säilytyspaikan etsintä ei tuottanut tulosta, joten perjantai-ilta meni puuliiteriä tyhjentäessä, kiitos Kaisalle kantoavusta! <3 Polttopuut ovat nyt ulkoeteisessä.

Puuliiteri – paras ja ainut suunnitelmani vielä lauantaiaamunakin.

Antti kurvaili pihaan pakettiautolla ja matkaan lähdettiin. Lumesta tunnistamattomaksi peittyneet liikennemerkit herättivät aamutuimaan hilpeyttä – köröteltiin hitaasti ja epävarmasti. Perille saavuttuamme tajusin saman tien, että suunnitelmani on täysin riittämätön. Ei mitenkään, millään tavalla ollut mahdollista, että eristeet mahtuisivat liiteriin… No no – not going to happen.

Paluumatka meni B-suunnitelmaa laatiessa. Meillä on leikkimökki, laitetaan sinne!

… Jos leikkimökki olisi ollut sisämitoiltaan 10 cm pidempi, olisi kaikki sujunut kuin Strömsössä. Vaan eipä ollut ei. Toiselle kierrokselle lähdettiin avoimin mielin vailla minkäänlaista käsitystä siitä, mihin kuorma kotoutetaan.

Mäkkärin kautta Hyvinkäälle, säilytyspaikkaa mietittiin vielä jälkimmäisen kuorman maatessa pitkin pihaa. Ensin oli suunnitelma A, sitten B ja C…D… Kahdeksan tunnin roudaamisen, kolaamisen, kaivamisen ja siirtelyn jälkeen kaikki toiveet säilytystilan ominaisuuksista katosivat yksi toisensa jälkeen kuin maito lapsiperheen jääkaapista.

Aikojen alussa raahattiin Antin kanssa alumiinirankaa kierreportaista, koska minä en halunnut rankojen kastuvan sateessa. Tavara piti saada sisälle heti, koska juuri metallihan ottaa melkoisesti osumaa ulkosäilytyksessä… :D Ikkunoiden saapuessa standardit olivat jo muuttuneet, yksi yö ulkona – no problem.

Näemmä käsitykseni rakentamisesta, neuroosini kosteudesta ja sisäinen tarpeeni tehdä asiat ”oikein” taipuvat tilanteen edessä kuin ne palotikkaat, joita Pinjan kanssa käytettiin rännien irrotuksessa muutama tovi sitten.

En vieläkään osaa päättää, oliko villojen haku äärimmäisen tyhmää vaiko jotain muuta. Mutta, siellä ovat jok´ikinen – tuolla ja täällä, alla ja päällä, survottuna, tungettuna ja kulmat murjottuna. Kiitos Raf villoista, koitan kohdella niitä tulevaisuudessa paremmin.

Oivalluksia eiliseltä:

a) Jos ei kykene syystä tai toisesta varautumaan etukäteen, voi luottaa tuuriinsa ja toivoa parasta.

b) Antti on epäilemättä vakain ja optimistisin tyyppi ikinä.

c) Jäin villoja halaillessani miettimään sitä aikaa elämässäni, jolloin koin karvojenpoiston jollain tavalla oleelliseksi osaksi ihmisyyttä. Nenäkarvat ovat tärkeitä, sillä ne estävät villapölyn päätymiseen keuhkoihin. Nenäkarvat ovat kivoja ja niiden olemassaololle on syy. … Muille suosittelisin kuitenkin ennakointia ja hengityssuojaimia, sillä nyt kutittaa ja kirvelee. Ja vähän naurattaa.

Illan päätyttyä ja yön saavuttua tulin siihen tulokseen, että välittömästi lumen vähentyessä hankin ison ulkovaraston, pullon viiniä ja jonkun kaveriksi kantamaan. Toivon, että kuten elämässä muutenkin, myös rakennustarvikkeiden säilytyksessä voi virheitään koittaa oikoa jälkikäteen.

Perävaunun vedettävyydestä en edelleenkään tiedä mitään, odotellaan.

Sykkyrällä / 17.01.2019

Yllätyin kovin eilen, että on todella mahdollista löytää talolle rakennuspaikka alle kahdessa viikossa. Hillitön tuuri meillä, kerta toisensa jälkeen! Tuntui, että asiat ovat tarkoitettu olevaksi – vaikken varsinaisesti moiseen uskokaan. Taloutta tämä kaikki kyllä koettelee, mutta se nyt oli odotettavissakin.

Nyt istun eteisen lattialla, jotta puhelimeni olisi mahdollisimman lähellä nettiboxia ja siten wifiä. Mä en tiennyt, että videotiedoston saaminen puhelimesta tietokoneelle voi olla näin vaikeaa. Vähän samalla tavalla kuin en tiennyt, että leimassa oleva peräkärry saattaa olla kunnoltaan sellainen, ettei sitä voi vetää rekan perässä. Päätelkää itse loput.

Jäälleen siis odotan, että puhelin soi. En enää tiedä kenen toivon soittavan, tarvitsemme taikatemppuja tai lottovoiton. Olen ollut alavireinen koko päivän – koko projekti tuntuu hetkellisesti hieman mahdottomalta. Onneksi pian on viikonloppu (joka tulee sisältämään hirveän määrän roudaamista pakkassäässä). Saatiin lahjoituksena 70m2 bränikkää eristevillaa. Tänään on torstai. En vieläkään tiedä mihin villat lauantaina laitan.

Yksinhuoltajan arki on toistoa toiston perään. Ja aina on jaksettava, vaikka ei jaksaisi. Välillä tekisi mieleni vääntyä pienelle sykkyrälle, itkeä tai huutaa. Haluaisin olla turvassa. Haluaisin olla vähemmän yksin. Haluaisin olla hyvä äiti, haluaisin olla hyvä ystävä, -hyvä työntekijä, -hyvä tyyppi. Tänään minä koitan pitää haaveistamme kiinni ja vain olla – vielä uskoa ja vielä toivoa.

Soittelin iltasella pianolla.