MEIDÄN MINITALO ~ BLOGI

Tämä blogi sisältää rakennuskokemusten lisäksi räikeitä tunneoksennuksia arjesta, jonka keskellä unelmia elvytetään väsymyksestä-, määräaikaisista työsuhteista-, ja monimutkaisista ihmissuhteista huolimatta. Lukijalle lykkyä koitokseen! :)

Valkoisen paperin syndrooma / 11.07.2020

On kulunut ikuisuus siitä, kun olen viimeksi istunut alas ja ottanut aikaa omille ajatuksilleni näin kirjoittaen – hädin tuskin muistan mikä olen. Viimeiset kuukaudet ovat olleet varsin hämmentäviä niin ammatillisesti kuin siviilielämässäkin. Vuokrakoti on vaihtanut osoitetta, lukuisat tavarat ja materiaalit omistajaa, olosuhteet sekä unelmat ympärilläni taittuneet ylikeittyneen spagetin tavoin limaiselle sykkyrälle.

Olen hieman hukassa.

Vuodenvaiheessa edessämme oli pakkomuutto. Kuorman pakkaamiseen kului kuukausi – tilanpuutteen takia kaikki mikä ei ollut täysin välttämätöntä pitää, sai mennä. Taas uusi alku. Pieneen kaksioon muuttaminen oli kaikista käänteistä huolimatta ihan hauska ratkaisu. Sain harjoitella minitalosisutusta, lastenhuoneen rakennusprojektista kuvasin videonkin. Tiedostot makaavat yhä kovalevyllä ja huoneen viimeistely on kesken. Tuli Korona, uusi normaali ja uudet prioriteetit.

Ammatillinen uudelleenjärjestely koronakriisissä ajoi ahtaalle, oli opittava paljon uutta ja mielellään heti. Nopeita päätöksiä ja suunnanmuutoksia. Selvisin hyvin – näin olen kuullut sanottavan. Hyvinkää sai kauppa-apua, ruoka-apua ja säännöllistä tietoa kaupungin palveluista. En olisi kyennyt enää parempaan, enkä missään nimessä yksin.

Välipohdinnoissani huhti-toukokuun vaihteessa tulin siihen tulokseen, että aikaisemmat kriisikokemukseni elämästä kenties edistävät kykyäni toimia akuutissa hätätilanteessa. Nopeat ratkaisut paineen alla, johdonmukainen eteneminen vieraalla maalla ja moniulotteisen kokonaisuuden hahmottaminen ovat jotain sellaista, minkä voisin tulkita vahvuudekseni. Sellainen putkenomainen survivalmode, jossa vain tehdään se, mikä on tehtävä – kellonajoista ja kehon tarpeista riippumatta.

Itsen repiminen aivan uudelle tasolle riuhtoi mennessään myös siviiliminää. Miten onnistunkaan ajautumaan niin sujuvasti kokonaisvaltaiseen suorittamiseen ja tekemiseen? Uppoutumista tavalla, jossa jalat yltävät pohjaan nenänvarren rajautuessa aallonselkään, adrenaliini suhisee korvissa sydämen sykkiessä taustarytmiä säännöllisen epäsäännöllisesti. Kuinka koukuttavaa.

Korona-ajan kysymys kuuluukin: lieneekö mahdollista, että hakeudun hankalalle maaperälle vain siksi, että koen sen tuttuna ja siten myös turvallisena? Onko niin, että mieleni valikoi viereisiä polkuja, koska niillä epäonnistuminen on jotenkin siedettävämpää? Pärjäisinkö samalla juoksuradalla ikäisteni joukossa, vai jäisinkö lähtöviivalle alhaisen koulutustason, asiattoman kielenkäytön, poukkoilevan itseilmaisun ja vääntyneiden ajatusteni tähden?

Sisäinen epävarmuus ahdisti – ikään kuin aikaisemmin olisi ollut jotenkin ennustettavissa se mitä tuleman pitää… Kysymysten raivatessa tilaa yhä uusille kysymyksille, alkoi elämä rajautua yksittäisiin aikaikkunoihin. Nuo aikaikkunat täyttyivät kanssaihmisistä ja yhdessä tekemisestä tavoilla, joista olin aikaisemmin saattanut vain haaveilla. Kaikessa pelottavuudessaan tuo tietämättömyyden musta mörkö piirsi minulle uudenlaisen kuvan elämästä. Se väritti vanhoja toiveita, maalasi peltoaukeita mielenkarttoihin.

Korona-aika hukutti minut lähimmäisen rakkauteen, yhteisöllisyyteen ja inhimillisyyteen. Jostain löytyi lopulta toivon lisäksi myös rohkeus valita vaihteeksi ”se helpompi tie”.

En minä luovuttanut, en heittänyt hanskoja tiskiin. Tai noh, ehkä luovutin, tai ainakin vaihdoin hanskat. Elämä on liian lyhyt ja byrokratia liian raskas. Tätä järjestelmää ei rakennettu minunlaisilleni.

Tässä se nyt tulee, oletko valmis?

Kierrättämällä ei voi rakentaa liikuteltavaa, vakituista kotia rekan perävaunuun laillisesti.

Koska; *Kierrätetystä tavarasta ei voi saada materiaalitodistuksia = rakennuslupaa ei voida myöntää.

Liikuteltavan vakituisen kodin voi rakentaa laillisesti, mutta sääntöjen noudattaminen vaatii rahaa (+paperwork). Renkaita tai ei, byrokratia on asuinrakennuksen osalta aina sama. Rakennusluvan saamiseksi on noudatettava voimassa olevia rakennusmääräyksiä ja lainsäädäntöä mm. materiaalien osalta.

Liikuteltavan kodin voi myös rekisteröidä asuntoautoksi tms. mutta tässä tapauksessa se ”ei voi” toimia vakituisena asuntona.

…Ja sitten on niitä muita vaihtoehtoja, mutta ne eivät koskaan ole tuntuneet omalta.

Joten: *Tässä tiedossa ei sinällään ollut mitään uutta. Kulunut kevät vain erotti tärkeät asiat niistä pilipalikuvioista, jotka syystä jos toisesta ovat toimittaneet minulle tärkeän asian virkaa.

Uudisrakentaminen pyörille kierrättäen on voimassa olevan lainsäädännön puitteissa liian työlästä, kallista ja turhauttavaa (minulle). Kyseisen rakennusmuodon kallein kohta on siis byrokratia. Kieltäydyn alle 1600€:n kuukausipalkallani osallistumasta tähän näytelmään. Kieltäydyn myös rikkomasta lakia, tai muutoin kepulikonstein kieroilemaan itseäni eteenpäin.

Korona-aika avasi silmät, ovet ja ikkunat – löysin monin verroin itselleni merkittävämpiä energiasyöppöjä yhteisöllisyyden ja inhimillisyyden ääreltä. Haluan myös oppia kunnioittamaan sekä arvostamaan omaa aikaani paremmin.

Siispä change of plans, pyörät on peruttu. Pieni koti kierrättämällä jatkaa tavallisena pikkumökin remppaprojektina (olemattomalla budjetilla tietenkin), joka toivottavasti laajenee aikanaan avoimeksi yhteisökyläksi.

p.s. He, jotka renkaille talojaan edelleen rakentavat: Keep on going!!!! <3

p.s.2. Blogi ym. jatkaa toimintaansa kuten ennenkin. Tässä rakennusprojektissa oli pääpointtina henkinen kasvu, ekologinen kestävyys ja taloudellinen saavutettavuus. Renkaista luopuminen lienee väistämätön kompromissi, josta uskon vielä toipuvani, vaikka varmasti hetken heikottaa.