MEIDÄN MINITALO ~ BLOGI

Tämä blogi sisältää rakennuskokemusten lisäksi räikeitä tunneoksennuksia arjesta, jonka keskellä unelmia elvytetään väsymyksestä-, määräaikaisista työsuhteista-, ja monimutkaisista ihmissuhteista huolimatta.

Tällä sivulla näet uusimman blogitekstin. Aikaisemmat kirjoitukset löydät päivämäärän mukaan tietokoneella sivun oikeasta reunasta, ja mobiililla sivun alareunasta. Yläpalkista voit myös valita blogitekstit alalehdiltä järjestyksessä uusin/vanhin ensin. Enjoy!

Pari sanaa masennuksesta / 19.10.2018

Erosta on kulunut melko tarkalleen neljä kuukautta. Ensimmäiset viikot menivät hengitellessä, uutta tilannetta havainnoidessa, ja vihantunteita pyöritellessä. Oli töitä, ja töissä oli kiire. Oli lapset, koti, pyykkivuori ja pihatyöt - napakasti aikataulutettu arki takasi sen, että päivät vaihtuvat seuraavaan autopilotilla sulavasti soljuen.

Järkkymättömällä asenteella vain yksinkertaisesti päätin, että selviän. Surun puskiessa pintaan juoksin kahta kauemmas, siivosin, lajittelin tavaroita – mitä tahansa, etten itkisi. Olin vapaa, olinhan?

Ensimmäinen romahdus järkytti. Ylitsepursuava tuskantunne lamautti kesken automatkan, seuraavaksi kyyneleet valuivat kaupassa, ja lopulta missä tahansa – hyvin äkillisesti ja ilman varoitusta. Koti alkoi ahdistaa valtaisasti. Jokaiselle neliömetrille asettui muistoja, joista kovin monet repivät psyykettä väkivaltaisesti huutaen! Ne hetket tuntuivat epäreiluilta ja kohtuuttomilta, olinhan tehnyt kaikkeni.

Pala kerrallaan, viha sisälläni alkoi muuttaa muotoaan, se sai uusia ulottuvuuksia ja sävyjä. Ilmaantui epätoivoa, avuttomuutta, sydänsärkyä, menettämisen tunnetta, turhautumista ja suunnatonta hämmennystä. Minusta alkoi tuntua siltä, että olen kokonaisvaltaisesti rikki ja korjaamattomissa. Olen yksilönä epäkelpo ja osaamaton – samoin kuin koin ollessani parisuhteessa.

Ja niin sitä sitten oltiin, samassa tunneympäristössä - pakotettuna kohtaamaan luurangot kaapissa, möröt sängyn alla, säröt sydämessä. Pakotettuna pysähtymään liian suurten asioiden edessä, joiden kohtaamiseen ei riittänyt osaaminen eikä rohkeus. Hyvin vastentahtoisesti minä luovutin – pysähdyin. Huusin tuskaani metsissä, autossa, yksin kotitalon kulmalla. Itkin yöllä, itkin aamulla, itkin puhelimessa ja kadulla, -epätoivoisesti takapihalla. Hetkittäin en uskonut enää lainkaan, että selviäisin.

Säännölliset käynnit ammattilaisilla ovat luoneet rakennetta päiviin, muistuttaneet huomisesta ja siitä, että ensiviikollakin on elämää. Myös viimeisen viikon aikana varovasti avautunut keskusteluyhteys ex-mieheen on tuonut tilanteeseen uutta näkökulmaa. Olen kokenut erityisen tärkeäksi sen, että tietyt merkittävät tapahtumat ovat tulleet tiedostetuksi ja sanoitetuksi.

Asioiden käsittely on selkeämpää, kun saa konkreettisesti kiinni siitä, mikä tuntuu pahalta ja miksi. Minun täytyy alistua ahdistuksen edessä, sietää sietämätöntä, hyväksyä se, että sattuu. Kuinka jumalattoman epäkäytännöllistä. Mutta. Olen viimepäivinä kokenut olevani taas jollain tasolla olemassa. Olen myös antanut itselleni joitain asioita anteeksi.

Sitten, ne pari sanaa siitä masennuksesta, joka minulla näemmä eilen diagnosoitiin.

Kyseessä on lääkärin mukaan sairaus. Sairaus. -Niin kuin flunssa, hän sanoi… Että tämän sairauden hoitamatta jättäminen lääkkeillä olisi hoitovirhe, niin kuin olisi hoitovirhe jättää antamatta antibiootteja sellaiselle, jolla on keuhkokuume.

Minä siinä sitten mainitsemaan, että vakavan masennuksen läpikäyneenä uskon tuntevani itseäni jo sen verran, ettei kyse ole nyt siitä. Että sydän on särkynyt, kaipaisin ihmisiä, että koen saavani apua keskustelemisesta ja muiden kanssa olemisesta, asioiden peilailusta - yhdessä tekemisestä…

Ei kuulemma riitä yhteiskunnan resurssit, että kun on tästä terveydenhuollosta leikattu… Ja sitä paitsi olen niin masentunut, etten edes hyötyisi keskusteluavusta (?!). Jotain pitäisi kuitenkin tehdä, ja siksi on käytettävä niitä keinoja, jotka ovat saatavilla = lääkkeet.

Näiden lääkkeiden sivuvaikutuksena olisi mm. n. 4 päivän tokkura, mahdollisesti ahdistus, tunteettomuus, väsymys ja potentiaalisesti itsemurha-ajatukset. Se, että toimiiko ko. lääkitys, selviää n. 3 kk:n päästä. Kaikille ei tietenkään nämä lääkkeet käy, sitten vaihdetaan

Ööö…

Mulla on kolme lasta. a) kuka heidät hoitaa äidin ollessa 4 päivää koomassa? b) Mitä *?! :D c) EI.

…Mä jätän tän vaan tähän. En ota sen enempää kantaa – just in case oonkin tosi masentunut, mut en vaan tajua sitä. Meen nyt jatkamaan pihan haravointia, & talon piirtelyä (lue: unelmien tavoittelua konkreettisen toiminnan kautta)… Tsiisus.