"Ehkä sitten joskus" - miten olisi nyt? / 24.09.2018

On kulunut inan yli kolme kuukautta siitä, kun erosin lähes kuusi vuotta kestäneestä parisuhteesta. Särkynyt uusperhe unelmineen pyörii päivittäin mielessäni. Tällä hetkellä on vaikea uskoa, että toipuisin tästä koskaan.

Vaikka eropäätös toteutuikin itseni aloitteesta, koen silti parisuhteen kokonaisuutena, jonka sisältöön vaikuttavat molemmat osapuolet. Ei meistä kumpikaan ollut täysin kelvoton tai huono, emme vain löytäneet toimivaa tapaa elää yhdessä. Ylitsepursuavaa riittämättömyydentunnetta on vaikea sietää, niin parisuhteessa, kuin sen jälkeenkin.

Jo useamman vuoden ajan olen mielessäni (kai) paennut todellisuutta - valoa ja jaksamista kaiken keskelle on luonut hatara haavekuva omasta pienestä kodista, johon auringon ensisäteet osuvat syysaamuna. Lähes kaikkina iltoina useiden satojen päivien ajan, olen nukahtanut kieriskellen unelmassani. ”Ehkä sitten joskus” -olen toistanut itselleni aamuisin.

Elämä on lyhyt, jotkut sanovat. Ja onhan se. On vaikea ymmärtää, että on kulunut pian kuusi vuotta siitä, kun lakkasin kirjoittamasta. Vielä vaikeampi on käsittää, miksi niin kävi.

Tällä välin lapseni ovat kasvaneet, kaksi kolmesta on jo koulussa. Poikani kengänkoko on pian sama kuin minulla, ja vanhempi tyttäreni lainailee mekkojani. Hiukseni ovat kasvaneet napaan saakka, ja olen huomattavasti vähemmän peloissani kaikesta. Menneisyys vaivaa yhä, muttei rajoita elämää – ainakaan tolkuttomasti. Voisi kai sanoa, että nautin olostani kolmekymppisenä, vaikka olenkin nyt surullinen ja monella tapaa pettynyt.

Näihin vuosiin on mahtunut paljon enemmän, kuin mitä yhteen kirjoitukseen tohtii sulloa. On ollut sitä onnea, mutta myös surua, pelkoa, ahdistusta ja yksinäisyyttä. On ollut oma koti ja hometta, tyhjästä uudelleen aloittamista ja toivoa. Käteen on jäänyt roppakaupalla oppia, fantastiset lapset ja muutama kehityskelpoinen idea.

Olen nyt tässä, melko lailla tyhjässä asunnossa, vain kaikkein välttämättömien tavaroiden ympäröimänä. Minulla on yhä piano, jota jälleen soitan pitkän tauon jälkeen. On meillä sängyt ja lapsilla leluja, mutta niin on myös paljon turhaa lattiapinta-alaa lämmitettävänä.

”Ehkä sitten joskus” -toistin itselleni aamuisin. Miten olisi nyt?

Suoraan sanottuna, minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä seuraavaksi tapahtuu. On vain suunnitelmia, piirustuksia ja hulluja unelmia. Rahaakaan ei ole – se on syytä pitää mielessä. Ehkä olosuhteiden pakosta, tai vain siksi, että elämä on juuri tänään, olen päättänyt tehdä meidän kodista varaston. Aion kerätä muilta rakentajilta yli jäänyttä, halavalla tai ilmaiseksi irtoavaa, uutta tai käytettyä rakennusmateriaalia - ja lopulta, sitten joskus rakentaa näistä meille talon.

Pieni pala kerrallaan, tekemällä oppien ja perse edellä puuhun edeten, toivoisin löytäväni meidät vuosien päästä tilanteesta, jossa meillä on nelihenkisen perheen tarpeisiin vastaava - minimalistisella budjetilla ekologisesti toteutettu, (ja totta kai upea) kekseliäitä ratkaisuja pullollaan oleva minitalo.

Koska meillä ei ole rahaa, ei ole myöskään tonttia. Siksi alustavasti suunnitelmissani talo kulkee pyörillä, ja on pohjapinta-alaltaan kokoluokkaa 3,5 x 8 metriä, korkeutta 4,4 metriä. Tosin kaikki piirustukseni ovat korkeuden osalta 4,5 metriä tai yli, mikä on kieltämättä isohko ongelma.

Ongelma on myös puuttuva lavetti, jonka olen jo mielessäni siirtänyt nykyisen kotimme pihamaalle rakennusprojektin aloittamiseksi. Mikäli kohdalle ei satu lottovoittoa, voi tuo lavetti olla juurikin se elementti, jonka hankinta tappaa koko projektin alkuunsa. Sain nimittäin pari päivää sitten ilmiannon ”halvasta” lavetista, joka maksoi 12 000€. Toistaiseksi olen kuitenkin päättänyt pysyä optimistisena, sillä olen etsinyt sopivaa alustaa talolle aktiivisesti vasta muutaman viikon.

Ihastuttavan raivostuttava 3D-suunnittelu / 26.9.2018

Olen piirrellyt pohjapiirroksia viikkotolkulla, suosikkini kulkee mitoissa 3,45m x 8m, korkeus 4,4m. Ihan lempijuttujani tuossa suunnitelmassa ovat (1) lattiatason alle menevät kaksi sänkyä, sekä (2) vetolaatikko kengille. Myös pienin perheenjäsenemme on tässä suunnitelmassa huomioitu, kanin häkki on rakennettu (3) vaatekaappien alle ja (4) säilytystilaa purulle, heinälle ja muulle lemmikkisälälle löytyy suoraan häkin edestä, lattian alta. Kätevää ja yksinkertaista.

Huonekorkeus tässä eniten huolettaa. Koska lopultakin hoksasin huomioida myös renkaat (5) suunnittelussa, jäi wc:n layout ”jumiin”. Mä en tiedä kuinka paljon nuo renkaat tulee todellisuudessa talon sisäpuolelle.

Toistaiseksi päädyin työntämään talon alle kolme paria renkaita, molempiin päihin ja keskelle. Se olis 12 kpl yhteensä siis. Onko tuo sitten järkevää, mene ja tiedä – mieluusti vain pitäisin kiinni tästä suunnitelmasta, jossa suurin osa asumiseen liittyvistä tarpeista täyttyy. Todellisuudessa olen ihmisenä sellainen, että aivot säveltävät parhaiten vasta silloin, kun asiat ovat konkreettisesti siinä - silmien edessä ja kädellä kosketettavissa.

Netissä on tullut seikkailtua kaikki vapaa-aika, jota toki kolmen lapsen kanssa piisaa yltäkylläisyyteen saakka... Yhdeksän ja kymmenen välillä iltaisin ehtii kuitenkin hyvin, näköjään – mun toinen silmä on tulehtunut ruudun tuijottelusta. Mutta on sieltä jotain pientä jo löytynyt, esim. 500 metriä väliseinärankaa, jonka käyn hakemassa ystävän avustuksella perjantaina. Can`t wait!

Huomenna suunnitellaan talon lisäksi tapaamissopimusta. Hyvin odotettu, ja kerrassaan tärkeä kohtaaminen lastenvalvojalla. (Ei ollut sarkasmia). Eniten jännittää kaikki.

Särkynyt sydän, kuin minitaloprojekti? / 28.9.2018

Tunteet ovat vaikeita - varsinkin silloin, kun niitä on paljon. Myrskynsilmässä joogatessa voi toisinaan ahdistaa, kun päivä toisensa jälkeen ilmenee monenlaista muuttujaa, ja suuttujaa. Koen olevani pullonkaulassa; paljon olisi sanottavaa, mutta melko vähän tulee ulos. Äänentuotanto muistuttaa jumiin jäänyttä kasettia – uskon, että läheisteni näkökulmasta toistan samoja lauseita päivästä toiseen.

Ehkä särkynyt sydän on kuin minitaloprojekti – vaatii paljon tarkastelua, ajatustyötä ja uudelleenjärjestelyä. Ei ole koskaan sellainen, kuin mitä mielessään etukäteen kuvitteli, ja maksaa lopulta paljon enemmän, kuin mihin olisi ollut varaa.

Kaikesta huolimatta juuri tämä projekti on se, joka on pitänyt mielenkiintoni tulevaisuutta kohtaan yllä. Vaikka seinät ympärilläni ovat kaatuneet, vihaiset ääniaallot rikkoneet tärykalvojani, ja sydän jättänyt satoja lyöntejä välistä – olen mielessäni rakentanut, ja rakentanut. Välillä tuntuu siltä, että minusta puolet on ollut jo vuosia kotona.

Rauhaa minä kaipaan, ja yksinkertaisuutta. Sitä, että voi tanssia avojaloin nurmikolla, ruokkia kaninsa pihapuun omenilla, laulaa luritella lasten kanssa, ja tuijotella iltaisin takkatulta. Parastahan tietenkin olisi, jos olisi taloudellisesti hieman riippumattomampi, että voisi olla vähemmän töissä ja enemmän nassikoiden kanssa, vaikka harrastaa yhdessä jotakin. Ja ottaa kanoja - sitä toivovat lapsetkin.

Koko touhu on pähkähullua – elämä ja minitaloprojektit. En ole kertonut suunnitelmistani juuri kenellekään. Rohkeasti vain oletan, ettei läheisilläni ole kiinnostusta googletella nimeäni. Enkä ole ihan varma jaksaisinko nyt sitä epäilyksen tulvaa, kysymyksiä ja hämmennystä – sillä onhan päivänselvää, etten tietenkään ole ottanut huomioon kaikkia muuttujia. Kuinka olisin voinut, teenhän tätä ensimmäistä kertaa.

Vaikka ulkona tuulee ja vähän sisälläkin, on päivä ollut ärtyneestä silmästä huolimatta hieno! Työpäivän jälkeen ajoin miniautollani Hämeenlinnaan, josta jatkettiin ystäväni Antin ajotaitoja hyödyntäen matkaa pakettiautolla. Satoja kilometrejä, ja kilotolkulla kannettuja väliseinärankoja, yhteensä n. 500 metriä. Mutta kuorma on nyt kierreportaista huolimatta kotona, ja minä hymyilen. Kiitos paljon avusta Antti!

Ensimmäinen konkreettinen askel kohti omaa pikkukotia on otettu, tähän on hyvä nukahtaa.

”TÄNÄÄN!” / 04.10.2018

Lähdin töistä, väsytti, muksut pitkin kyliä. Hain, kävin, tulin ja valmistin - ruuat pöydässä kaikille. Lisäksi omenapiirakkaa, ja hilloa, iltapalaksi riisipuuroa. Ihan itse piti tehdä, tottakai! Laittaa, pestä, pyyhkiä - keittiö siistiksi, sitten pirusti pyykkiä, hiekkalaatikollinen pikkukiviä lattialla, kaninkakkaa, papereita ja pissalakanoita. MUTTA.

Vasta illan tullen, ihan juuri äsken (lasten riehuessa nukkuma-aikaan), yksinhuoltajuuden syvin olemus avautui mielessäni: Alkoi tehdä mieli salmiakkia. Ei ole, eikä voi hakea.

Mitä taloprojektiin tulee, on laitettu ja vaihdettu sähköposteja, viestejä ja puheluita. Paljon on yhä avoimia yhteydenottoja, joihin ei ole tullut kuittausta. Ei mikään yllätys, että asioissa menee aikaa. Ei mikään yllätys minulle siis, perheen pienin olisi jo pakkaamassa tavaroitaan, koska uuteen kotiin pitää päästä ”TÄNÄÄN!”.

Hauskaa tuo mukuloiden innostus! Yhteinen urakka on tuonut tietynlaista lisäarvoa arkeen, talon ja sen sisällön suunnitteluun osallistuvat kaikki. Värit hiipivät takaisin elämään ja toisinaan tulee tunne, että kaikki järjestyy. Me selvitään tästä.

Lauantaina mennään käymään Riihimäellä mahdollisilla ikkunakaupoilla. Myyjän kanssa keskustellessa nousi esiin ilahduttava yksityiskohta: hänkin on aikanaan rakentanut talon kierrättämällä! Koitan ottaa tapaamisesta niin paljon oppia kuin mahdollista, ja mikäli myyjälle sopii – julkaista omaksumani yhteenvetona myös täällä.

Sunnuntaina talo konkretisoituu taas tuhannen metrin verran, kun ympäripontattua ja maalattua ulkoverhouspaneelia saapuu vuokrakotimme tontin kulmalle.

Se kaikkein oleellisin puuttuu yhä - talon alle tulevaan lavettiin liittyvät kysymykset pysyvät, kuin pohjaan palanut puuro kattilassa. Olen etsinyt hakusanoilla teli, puoliperävaunu, perävaunu, lavetti, avolavetti, kuorma-auto alusta, traileri, ja klikkausdominoa pelatessani varmasti muillakin hakusanoilla. Toistaiseksi kaikki löytämäni on joko liian kapeaa, liian kevytrakenteista, liian kallista, liian isoa tai liian korkeaa.

Ken omakseen kokee, voi olla meihin yhteydessä toikka.taivi@gmail.com. Ideat ja ajatukset ovat tervetulleita! :)

Tekee mieli huutaa / 08.10.2018

Heräsin taas keskellä yötä. Vieressäni tuhisi metrin mittainen prinsessa, kani kolisteli lastenhuoneessa, kellon viisarit siirtyivät raskaasti ja liian äänekkäästi. Oli kamalan pimeää. Hiljaisissa hetkissä kaikki pysähtyy, toisinaan kehon täyttää ylitsepursuava suru ja määrittelemätön kipu. Vatsaan sattuu ja henki salpautuu, tekee mieli huutaa.

Jätän huutamatta, nielen kyyneleet. Suljen silmät ja ajattelen metsää. Lieneekö lapsuudesta johtuvaa tuo suunnaton mättäiden ja puiden kaipuu? Metsässä kaikki näyttää aina paremmalta.

Aamulla kodin täyttävät taas arkielämän äänet, ikkunasta näkyy uuden alku ulkoverhouspaneeleiden muodossa - sänkyni alta kurkistaa lattiaa, jonka eilen saimme lahjoituksena uutta kotia varten. Jokainen pala materiaalia muistuttaa mahdollisuudesta – toisten tuella ja avulla saatamme onnistua.

Sinä olet piirros minun lehtiöni yläkulmassa, väliin jäänyt lyönti sydämen lihasmassassa. Koostut protoneista ja neutroneista, ydintäsi suojaavista elektroniverhoista.

Minäkin koostun atomeista, haaveista ja toiveista. Koostumme elämänhalusta, seikkailuista, tuulenpuuskasta ja vapaudesta. Mutta silti kaikki valo kaukaisimmistakin galakseista imeytyy välissämme olevaan vetykaasuun.

Siksi taivas on öisin niin pimeä, siksi soitan pianollani vain matalimpia ääniä, siksi laulan lauluni epävireessä, kyynelehdin kahdeksan nuottia ylempää kuin muut.

Havaitsemme maailmankaikkeudesta vain sen, mikä on sulkeutuneiden silmiemme nähtävissä, väitämme olevamme tässä. Todellisuudessa on suurin osa atominkin tilavuudesta vain pelkkää tyhjää.

Runo by minä 18.10.2016

Niin monta mutkaa olemme kulkeneet - jotkut ovat tulleet, toiset lähteneet. Niin monta upeaa henkilöä olemme kohdanneet, ja osan saaneet elämässämme myös pitää. <3

Mitä ihminen olisi ilman toista?

Arki etenee minuuteissa / 15.10.2018

Kahvia mikrosta, musiikkia koneelta, ikkunat huurussa ja tunteet piilossa. Takana 54 lapsetonta tuntia tässä talossa, jonka nurkkiin katosin. Minuutti kerrallaan, jalkaa toisen eteen – edistys on sietämättömän hidasta.

Sairausloman toinen viikko on alkanut, enää en stressaa. En stressaa jaksamattomuuttani, kykenemättömyyttäni olla tehokas ja aikaansaava. Itsensä sietämisen tukipilarit rakentuvat nyt paljon pienemmistä palasista – siitä, että käy suihkussa, pesee hampaansa päivittäin, tai pysähtyy aurinkoon kuulemaan ohikulkevat autot, pysähtyy tunteman lapsen käden omassaan.

Olen valtavan kiitollinen kaikista läheisistä, jotka päivä toisensa jälkeen jaksavat kuunnella surujani, pyyhkiä kyyneleitäni – käyvät joskus kanssani kaupassa, tulevat tekemään ruokaa tai hakemaan ikkunoita… Saan tulla nähdyksi kaikkine heikkouksineni, jotka tuntuvat tällä hetkellä määrittelevän minut ihmisenä.

Hattua nostan myös työterveyshuollolle ja Hyvinkään lastensuojelulle, jokainen kantava käsi on tässä kohtaa kovin merkityksellinen ja tärkeä.

Viimeviikon loppupuolella luovuin makuuhuoneestani, en voinut nukkua siellä enää. Kaikkialla on liian samanlaista, tässä talossa on liikaa muistoja. Jaksamattomuudestani huolimatta sain itseni Antin avustuksella liikkeelle, lauantaina haettiin ikkunat kierrätyskotiin.

Vaikka lähteminen vaati huomattavia ponnisteluja, ja ikkunoiden kantaminen kierreportaista oli kerrassaan mälsää, on tänä yksinäisenä maanantaiaamuna todettava, että makuhuoneen visuaalisen ilmeen muuttuminen varastomaiseksi ”ei miksikään” -tilaksi herättää toivoa tulevaisuutta kohtaan. Kun arki etenee minuuteissa, luo haavekuva horisontissa toivoa ja jaksamista, on yhä jotain mitä kohti kulkea.

Pari sanaa masennuksesta / 19.10.2018

Erosta on kulunut melko tarkalleen neljä kuukautta. Ensimmäiset viikot menivät hengitellessä, uutta tilannetta havainnoidessa, ja vihantunteita pyöritellessä. Oli töitä, ja töissä oli kiire. Oli lapset, koti, pyykkivuori ja pihatyöt - napakasti aikataulutettu arki takasi sen, että päivät vaihtuvat seuraavaan autopilotilla sulavasti soljuen.

Järkkymättömällä asenteella vain yksinkertaisesti päätin, että selviän. Surun puskiessa pintaan juoksin kahta kauemmas, siivosin, lajittelin tavaroita – mitä tahansa, etten itkisi. Olin vapaa, olinhan?

Ensimmäinen romahdus järkytti. Ylitsepursuava tuskantunne lamautti kesken automatkan, seuraavaksi kyyneleet valuivat kaupassa, ja lopulta missä tahansa – hyvin äkillisesti ja ilman varoitusta. Koti alkoi ahdistaa valtaisasti. Jokaiselle neliömetrille asettui muistoja, joista kovin monet repivät psyykettä väkivaltaisesti huutaen! Ne hetket tuntuivat epäreiluilta ja kohtuuttomilta, olinhan tehnyt kaikkeni.

Pala kerrallaan, viha sisälläni alkoi muuttaa muotoaan, se sai uusia ulottuvuuksia ja sävyjä. Ilmaantui epätoivoa, avuttomuutta, sydänsärkyä, menettämisen tunnetta, turhautumista ja suunnatonta hämmennystä. Minusta alkoi tuntua siltä, että olen kokonaisvaltaisesti rikki ja korjaamattomissa. Olen yksilönä epäkelpo ja osaamaton – samoin kuin koin ollessani parisuhteessa.

Ja niin sitä sitten oltiin, samassa tunneympäristössä - pakotettuna kohtaamaan luurangot kaapissa, möröt sängyn alla, säröt sydämessä. Pakotettuna pysähtymään liian suurten asioiden edessä, joiden kohtaamiseen ei riittänyt osaaminen eikä rohkeus. Hyvin vastentahtoisesti minä luovutin – pysähdyin. Huusin tuskaani metsissä, autossa, yksin kotitalon kulmalla. Itkin yöllä, itkin aamulla, itkin puhelimessa ja kadulla, -epätoivoisesti takapihalla. Hetkittäin en uskonut enää lainkaan, että selviäisin.

Säännölliset käynnit ammattilaisilla ovat luoneet rakennetta päiviin, muistuttaneet huomisesta ja siitä, että ensiviikollakin on elämää. Myös viimeisen viikon aikana varovasti avautunut keskusteluyhteys ex-mieheen on tuonut tilanteeseen uutta näkökulmaa. Olen kokenut erityisen tärkeäksi sen, että tietyt merkittävät tapahtumat ovat tulleet tiedostetuksi ja sanoitetuksi.

Asioiden käsittely on selkeämpää, kun saa konkreettisesti kiinni siitä, mikä tuntuu pahalta ja miksi. Minun täytyy alistua ahdistuksen edessä, sietää sietämätöntä, hyväksyä se, että sattuu. Kuinka jumalattoman epäkäytännöllistä. Mutta. Olen viimepäivinä kokenut olevani taas jollain tasolla olemassa. Olen myös antanut itselleni joitain asioita anteeksi.

Sitten, ne pari sanaa siitä masennuksesta, joka minulla näemmä eilen diagnosoitiin.

Kyseessä on lääkärin mukaan sairaus. Sairaus. -Niin kuin flunssa, hän sanoi… Että tämän sairauden hoitamatta jättäminen lääkkeillä olisi hoitovirhe, niin kuin olisi hoitovirhe jättää antamatta antibiootteja sellaiselle, jolla on keuhkokuume.

Minä siinä sitten mainitsemaan, että vakavan masennuksen läpikäyneenä uskon tuntevani itseäni jo sen verran, ettei kyse ole nyt siitä. Että sydän on särkynyt, kaipaisin ihmisiä, että koen saavani apua keskustelemisesta ja muiden kanssa olemisesta, asioiden peilailusta - yhdessä tekemisestä…

Ei kuulemma riitä yhteiskunnan resurssit, että kun on tästä terveydenhuollosta leikattu… Ja sitä paitsi olen niin masentunut ,etten edes hyötyisi keskusteluavusta (?!). Jotain pitäisi kuitenkin tehdä, ja siksi on käytettävä niitä keinoja, jotka ovat saatavilla = lääkkeet.

Näiden lääkkeiden sivuvaikutuksena olisi mm. n. 4 päivän tokkura, mahdollisesti ahdistus, tunteettomuus, väsymys ja potentiaalisesti itsemurha-ajatukset. Se, että toimiiko ko. lääkitys, selviää n. 3 kk:n päästä. Kaikille ei tietenkään nämä lääkkeet käy, sitten vaihdetaan

Ööö…

Mulla on kolme lasta. a) kuka heidät hoitaa äidin ollessa 4 päivää koomassa? b) Mitä *?! :D c) EI.

…Mä jätän tän vaan tähän. En ota sen enempää kantaa – just in case oonkin tosi masentunut, mut en vaan tajua sitä. Meen nyt jatkamaan pihan haravointia, & talon piirtelyä (lue: unelmien tavoittelua konkreettisen toiminnan kautta)… Tsiisus.

Pari askelta ja muutama loikka / 24.10.2018

Vastoin lääkärin uskomuksia, olen saanut ryhtiä arkeen. Yöunet ovat palanneet osaksi todellisuutta ja olo on kaikin puolin vakaampi – ihan ilman lääkkeitä, kappas!

Kävin eilen pankissa vastaanottamassa ilahduttavia uutisia asuntolainasta, jota tarvitsen sijoittaakseni tulevan kotimme mieluusti kauniiseen ja rauhalliseen paikkaan luonnon keskelle. Hyvien uutisten aiheuttama ilmalento syöksi minut myytävien kiinteistöjen ihmeellisen maailmaan, josta löytyi monenlaista mökkiä ja majaa fiilisteltäväksi. Tänään olen koittanut hieman rauhoittua, ja keskittyä trailerin/alustan etsintään. Luulen, että tässä tarvitaan nyt kekseliäisyyttä ja mielikuvitusta – ja lisää 3D piirroksia.

Tämä viikko on ollut kaunis niin monin tavoin. Rakastan sitä tunnetta, kun mieli rauhoittuu kuulemaan maailmaa, paniikki laantuu ja kyyneleet kuivuvat. Tunnen palaavani taas omaksi itsekseni siihen kuplaan, jossa melkein mikä tahansa on mahdollista.

Lauantaina sain hauskan puhelun eläköityneeltä kirvesmieheltä. Rakentamisen saralla ansioitunut asiantuntija soitteli tarkistaakseen, että olenko huomioinut kosteuteen liittyvät ongelmakohdat rakennusta suunnitellessani. Puhelu kesti hyvän tovin ja nosti hymyn huulille (saattoipa muutama uusi ajatuskin ilmaantua). Tori.fi sivustolle jättämäni ilmoitus on poikinut muutakin hyvää, kuten tarjouksia erilaisista materiaaleista – tosin huomaan, että on yllättävän vaikea rajata sitä, mitä hankitaan nyt ja mitä myöhemmin. Samoin on haastavaa tehdä tiettyjä päätöksiä, kuten sellaisia, että otetaanko vastaan vessapönttö, vai jätetäänkö ottamatta – että jos tuleekin kompostoiva käymälä… Ihanan pieniä ”ongelmia”. :)

Eilen kävin hakemassa Puustellin keittiön yläkaapit, supersympaattiset ja hienot! Lahjoitus tuli FB:n kautta, ja ihan täältä kotikylästä! Lisäksi sain kaksi kokoon taittuvaa puutuolia ja muuta pientä keittiömatskua. Pala kerrallaan kotia kohti.

Loppuviikko tulee pitämään sisällään vierailun konttitalossa, sekä hyvän ystävän saapumisen useammaksi päiväksi kylään. Jos tässä oikein innostutaan, saatan jopa sortua tekemään töitä. Niin tai näin, viimeistään ensiviikolla pyyhin pölyt toimistoni pöydältä, pakkaan surut annospusseihin, ja ryhdyn opettelemaan tätä uutta arkea ilman ylenpalttista paniikkia.

Onni rakentuu murusista, vaihdetuista katseista ja lähimmäisenrakkaudesta. <3 Make it count.

Kyllä meillä osataan / 31.10.2018

25.10. - soitelleen sotaan. Pyysin Pinjaa kaveriksi pitämään tikkaita ja ajamaan autoa. (Tikkailla tarkoitan tässä kohtaa niitä huterarakenteisia palotikkaita, jotka seinästä irrotettuna huojuvat tuulessa ja taipuvat vaivatta, kun niihin kohdistaa elopainoa). Tarkoituksenani oli pelastaa rännit purkutalosta, vaikka loppujen lopuksi se olin minä itse, joka kaipasi pelastajaa tasapainoillessaan lenkkareissa ja villakangastakissa jäisellä peltikatolla. Työkaluina ruuvimeisseli ja vasara, huomasin toistelevani lapsuudesta tuttua mantraa ”tyhmä ei tarvii olla”.

Loppujen lopuksi yritin esittää aikuista, tehdä järkeviä valintoja. Kompromissina 50% ränneistä jäi kotouttamatta – pelotti liikaa, että tipahdan katolta ja kuolen. Onneksi kukaan ei pudonnut, mitään ei mennyt rikki, ja lähes kaikkia lakeja noudatettiin. Jos tästä nyt jotain pitäisi oppia, niin työturvallisuus mahtuisi kyllä suruitta suurennuslasin alle. Vinkkinä muille ja mulle: kunnolliset tikkaat on must.

Perjantaina 26.10. illalla ystäväni Denis saapui suomeen. Lauantai aloitettiin pirteästi eurolavoja purkamalla ja ulkoverhouspaneelikasan uudelleenjärjestelyllä. Lautojen väliin piti saada reilusti enemmän ilmarakoja, sillä alkuperäisessä kasassa oli 10 lautaa päällekkäin, sitten tuuletusrako ja taas 10. Nyt ovat kolmen laudan nipuissa, vaikka virallinen suositus taitaa olla kaksi?

Työleiriä muistuttava vierailu päättyi, kuten alkoikin - painavia juttuja kantaen. Tiistai-iltana haettiin keittiö tasoineen. Pinja toimi jälleen meidän kuskina, kiitos Pinja! (Ja jos joku miettii, et miksi pitää aina olla kuski, niin infoksi: mun vasen jalka on aikaisemmassa elämässä sillä tavoin vammautunut, et omaan ajokortin vaan automaattiautolle. Tämä tuo vähän lisää haastetta tavaran noutoihin, sillä mun automaattiauto nelipaikkainen tulitikkurasia, jolla ei voi kuljettaa mitään keskivertomiestä pidempää, siispä on lainattava pakettiautoja, jotka ovat toistaiseksi kaikki olleet manuaalivaihteisia.)

Vaikka matkaan ei tullut montaa runkokaappia, oli kokonaisuus massaltaan silti vaikuttava. Ja hyvin hyvin punainen. (Maalia, anyone?)
Hyväkuntoiset ja täysin ehjät keittiön kaappien/laatikoiden ovet. Mukaan myös 2 avolokerikkoa sekä 1 mikrokaapin runko, kaikki sokkelit ym peitelevyt jotka vaihdetaan. Kotimaisen Novart Oy:n mallistoa, 13v vanhat. Tarkat mitat (kork x lev, mm): Kaapin ovet: 915 x 495 4 kpl / 915 x 295 1 kpl / 915 x 595 1 kpl / 915 x 395 2 kpl / 565 x 295 2 kpl / 350 x 595 2 kpl / 705 x 395 1 kpl / 705 x 495 1 kpl / laatikoiden etulevyt: 100 x 595 1 kpl Sekä 2 avolokerikkoa: 720 x 200 x 570 (kork x lev x syv)

Kantamisten välillä piipahdin Ekeri Oy:llä, Hyvinkäällä. Tapasin Etelä-Suomen alueen myynnistä vastaavan Joakim(in <- miten kirjoitetaan? :D … Anteeksi Joakim, en osaa taivuttaa sun nimeä.)

Tapaaminen loi hyvin luottavaisen fiiliksen, ikään kuin perävaunun löytyminen saattaisi sittenkin olla mahdollista! Tai siis onhan se ollut mahdollista koko ajan, mutta ei sillä rahamäärällä + tietotaidolla, joka minulta löytyy. Ihan mahtavaa saada tukijoukkoihin sellaista porukkaa, joka oikeasti tietää mitä tekee – iso kiitos ja sydämellisesti tervetuloa on board! Nyt mä vaan odotan, että puhelin soi.

Mä olen valmis.

…Ja ihan järjettömän innoissani!

p.s. Metsässä on sieniä. Paljon! Kerättiin Denisin kanssa kahtena eri päivänä yhteensä n. 4 kauppakassillista (2h). Menkää metsään, siellä on parasta! :)

Liiallinen todellisuudentaju tappaa luovuuden / 11.11.2018

Päivät ovat kuluneet nopeasti - aaltoillen kohti uutta tavallista arkea. Ensimmäinen kokonainen työviikko sairausloman jälkeen on taputeltu, seuraavaan hypätään huomenna. Loppujen lopuksi paluu todellisuuteen olikin melko mutkatonta, jopa ilahduttavan inspiroivaa! Ajan ollessa hieman rajallista, olen priorisoinut perusasioita ohi unelmien. Toki edelleen näen talostamme ja sen rakentamisesta unta ihan joka ikinen yö.

Keskeisin jännityksen aihe tässä vaiheessa on (yhä) perävaunu, ja kysymys sen mahtumisesta nykyisen talomme pihaan. Tämä kysymys odottaa vastausta Ekeri Oy:ltä. Toivon heidän viivyttelevän vielä hetken (en ole valmis kohtaamaan sitä vaihtoehtoa, ettei talon rakentaminen nykyisen kotimme pihalla onnistuisi).

Totuuden nimissä on kuitenkin todettava, että askeleita kohti vaihtoehtoista realismia on otettu – harkitsen rakentamista perustuksille. Tätä vaihtoehtoa puoltaisi viimeviikkoinen keskusteluni rakennusmestarin kanssa; ilmastointi, huonekorkeus, rossipohjan tuuletusrako, (ym. jne. etc...) Tavallaan mä olen tosi iloinen, etten lähtiessäni tähän tajunnut alkuunkaan mihin olen ryhtymässä. Liiallinen todellisuudentaju tappaa luovuuden. :D

p.s. Riihimäellä avataan huomenna 5 kpl minitontteja Metsäkorven kaupunginosasta ostettavaksi tai vuokrattavaksi. Sitovia hakemuksia voi jättää yhden henkilöä/yritystä kohden. Hakuaika on siis 12.– 23.11.2018 ja lisätietoa aiheesta löytyy osoitteesta: https://www.riihimaki.fi/minitontit/

Toivottavasti hakemuksia tulee niin älyttömän paljon, että tällaisia mahdollisuuksia ymmärretään järjestää useammin ja muissakin kaupungeissa! Hienoa, hyvä Riihimäki!

Alla kuva ensimmäisestä työn alla olevasta minitalokalusteesta, pianon ja lipaston fuusio. Kun "asiallisilla" työkaluilla ja tarvikkeilla (käsisaha, ruuvimeisseli + liimaa & hiomapaperia) toteutettu työ on saatettu loppuun, aion maalata koko komeuden kiiltävän mustaksi. Tulee hyvä, luulen. :)

9Lives Oy - Kai tiedätte, että ihmisellä on vain yksi henki ja elämä? / 25.11.2018

Ihmettelen ajan kulkua – kuinka minuutit voivatkaan tuntua ikuisuudelta, viikkojen kiitäessä ja kuukausien vaihtuessa? Toisinaan aika ottaa ja pysähtyy, kuten kävi torstaina.

Olin tapaamisessa, äänetön älylaitteeni takin taskussa. Lienee jokaisen vanhemman painajainen havahtua hetkeen, jossa yhteydenpitolaite on täyttynyt tekstiviesteistä ja vastaamattomista puheluista. Sisäisen paniikin kourissa on yllättävän vaikeaa suoriutua hyvin yksinkertaisista toimista, kuten puhelimen käyttäminen.

Perheen pienin oli saanut päiväkodissa sairaskohtauksen, johon sisältyi mm. turvonnut ylähuuli, vaikeudet hengittää, tajuttomuutta ja kouristelua. Päiväkodin hoitajat eivät saaneet lasta hereille. Adrenaliinikynää käytettiin, hätänumeroon soitettiin. Ambulanssi tuli – lapsi tarkastettiin.

Päiväkodin henkilökunnan mukaan, heidän kertomustaan tapahtuneesta ei kuitenkaan otettu ensihoidon toimesta vakavasti. Tätä väitettä tukee mm. käynnistä tehty kirjaus, jossa kouristelu ja tajuttomuus on jätetty mainitsematta kokonaan.

Ambulanssin henkilökunta näyttää vain päättäneen, että lapsi on nähnyt pahaa unta. Lasta ei viety sairaalaan, vaan hänet jätettiin päiväkotiin. Hoitajille annettiin ohjeeksi jatkaa päivää normaalisti tilannetta seuraillen.

Tähän kohtaan lienee hyvä pysähtyä.

Ensihoidossa tapahtumapaikalle saapui 9Lives Oy, joka kotisivuillaan kertoo mm. edistävänsä suomalaisten hyvinvointia hädän hetkellä.

Saavuttuani itse paikalle, nähtyäni hoitohenkilökunnan järkyttyneet kasvot ja lapseni olemuksen, soitettuani päivystysapuun – kuultuani heidän erittäin napakan ohjeensa toimittaa lapsi välittömästi päivystykseen… En voi kuin hämmästellä ambulanssihenkilökunnan toimia. Hämmästyneitä olivat myös sairaalan hoitohenkilökunta ja lastenlääkäri.

9Lives Oy - Kai tiedätte, että ihmisellä on vain yksi henki ja elämä?

Me emme edelleenkään tiedä mikä pienelle rakkaalle tyttärellemme tuli. Lapsi on tapahtuman jälkeen ollut väsynyt, ajoittain kovin vaisu, ja valitellut päänsärkyä. Tilannetta seurataan nyt tarkasti, EEG on tiistaina, toivottavasti sitten olemme viisaampia.

Alla valmiiksi tullut DIY-minitalopianoni, joka tosin tuntuu nyt hieman merkityksettömältä ja etäiseltä.

Ei mahdu / 23.12.2018

Aika valuu käsistä, ympärillä tapahtuu – sisälläkin. Hukkasin silmälasini. Sisäisen dialogin tuloksena päätin zoomata tekstiä lähemmäs ja etsiä lasit myöhemmin.

Ekeriltä tuli viesti: Ei mahdu.

Tarkoittaa käytännössä sitä, että on kaadettava puita, tai purettava aitaa ja terassia. Vuokratalo ja piha – joten puihin ei kosketa. Terassi ja aita ovat korvattavissa, joten tämä vaihtoehto siirtyi vahvaan harkintaan. On monella tapaa hyväkin juttu, että tällainen viivästys ilmaantui. Olen voinut keskittyä lapsiin ja töihin. Seuraava kolmen vuoden projekti kaupungille on tullut kirjoitetuksi ja lähetetyksi eteenpäin. …Rakennusprojektin kannalta lienee relevanttia, että on myös vakaa tulonlähde.

Erosta on kulunut puoli vuotta, voin paremmin – hyvin. Lapsetkin voivat hyvin, samoin kani, joka näinä päivinä kasvaa vain leveyttä. Edessä taitaa olla kirjaimellisesti ensimmäinen uusivuosi, joka pitää sisällään jonkinlaista henkilökohtaista merkitystä liittyen vanhan päättymiseen ja uuden alkamiseen.

Lähdin reilu viikko sitten Portugaliin The Value Fair 2018 –tapahtumaan. Tähän liittyen olisi paljonkin tunneoksennettavaa. Kuitenkin toistaiseksi pysykööt sisällä, täytyy vielä pureskella hieman.

Anyhow… Ompelin reissulle mekon parisen viikkoa sitten. …Miten voi olla, että koko kroppa menee täysin jumiin, kun ompelee 12 tuntia putkeen? Ja eikös lastenkin kalusteissa olisi syytä huomioida ergonomia? Tasa-arvoa, pituudesta huolimatta – kaikille & kaikkialla. :D

Alla ennen reissua kirjoitettu "Kuinka valmistautua työmatkaan, yksinhuoltajan muistilista:"

1 ) Sovi kolmen lapsesi hoito siten, että jokainen lapsista on matkasi aikana vähintään kahdessa eri osoitteessa.

2 ) Viikko ennen matkaa: Muistuta itseäsi 24/7 siitä, mitkä kaikki asiat sinun pitää vielä tehdä ennen kuin voit lähteä.

3 ) Älä kirjoita mitään ylös.

4 ) Kolme päivää ennen matkaa: Ahdistu siitä, ettet ole kirjoittanut mitään ylös.

5 ) Kaksi päivää ennen matkaa: Herää 3.30 tekemään tekemättömiä asioita.

6 ) Toimi tauotta seuraavat 20 tuntia jatkuvasti muistaen mitä olet unohtanut.

7 ) Älä vieläkään kirjoita mitään ylös.

8 ) Anna lastesi nukkua sängyssäsi, he rakastavat sinua.

9 ) Yksi päivä ennen matkaa: Totea 2 aikaan aamuyöllä, ettei kolmen lapsen kanssa ole mahdollista nukkua samassa sängyssä.

10 ) Herää 3,5 tunnin yöunien jälkeen.

11 ) Ota kynä ja paperia, kirjoita lista.

12 ) Käytä 20 minuuttia etsiäksesi toimivaa kynää.

13 ) Löydettyäsi kynän totea, ettei sinulla ole hajuakaan siitä, mitä listaan pitäisi kirjoittaa.

14 ) Myöhemmin samana päivänä, kirjoita se lista...

15 ) Hukkaa lista.

16 ) Kirjoita uusi lista.

17 ) Hukkaa sekin.

18 ) Älä vie nelivuotiasta päiväkotiin, yhdessä on mukava puuhailla.

19 ) Opi, että lapsi joka ei halua sinun lähtevän, ei aio auttaa sinua pakkaamaan.

20 ) Käsitelkää lapsen kiukkua yhdessä ja rakentavasti. ...Pomppimalla sängyllä ja kuuntelemalla Daft Punkia.

21 ) Tehkää tätä niin kauan, että teille tulee kiire.

22 ) Jonottakaa. Jonottakaa liikennevaloissa, apteekissa ja Prismassa. Kärsivällisyys on hyve, ja maltti valttia.

23 ) Ajakaa Tampereelle, sillä väsyneenä vieraassa kaupungissa ajaminen on aina ollut jotain sellaista, mikä kivasti rauhoittaa.

24 ) Aja ainakin kahdesti päin punaisia.

25 ) Saavu kotiin vasta pimeän laskeuduttua, tähtitaivas on kaunis ja niin olet sinäkin.

26 ) Kun olet pakannut, siivonnut, syönyt ja juonut - mene nukkumaan.

27 ) Nuku sikeästi ja herää onnellisena.

28 ) Katso kelloa 03.12. Hengitä syvään, älä nouse pissalle, pidättäminen auttaa sinua nukahtamaan uudelleen.

29 ) Klo 3.35, ilahdu omista ajatuksistasi, naura ääneen.

30 ) Luovuta - mene pissalle. Ainakaan sinulla ei ole kiire.

31 ) Klo 05.35. Ihmettele, miksi herätyskellosi ei ole soinut.

32 ) Tajua, että olet eilen laittanut kellon herättämään tuntia liian myöhään.

33 ) Onnittele itseäsi loistavasta suorituksesta, olet aamukahvisi ansainnut.

Alla fiilikset reissun jälkeen:

Apua, apua, apua! / 06.01.2019

Perjantaiaamuna puhelin piippasi. Piippasi oikein monta kertaa! Joakim Ekeri Oy:ltä lähetti kuvaviestejä WhatsAppiin. Talon pohjalle tuleva lavetti on löytynyt! Päivä kääntyi päälaelleen, minä hyppelin ja hötkyilin, uskomattoman mahtava juttu – onko tämä totta?! Soitin heti lapsille, oltiin kollektiivisesti ihan älyttömän onnellisia! :)

Rajaton innostus vaihtui kahdessa vartissa realismiin: nyt täytyy äkkiä löytää perävaunulle väliaikainen, tai vähän pysyvämpi sijoituspaikka. Viestejä sinne, viestejä tänne – auto alle ja Hyvinkäätä tutkimaan. Toistaiseksi ei varmoja tuloksia, mutta verkkoja vesillä ja sydän toivoa täynnä.

Siispä… Nyt jos koskaan vinkkejä, ajatuksia, ideoita & puskaradiota kaivataan - otamme kiitollisena tietoa vastaan toikka.taivi@gmail.com. <3

Viikonloppu meni piirtäessä. Ensimmäistä kertaa sain kaiken haluamani mahtumaan. Olipa ihanaa suunnitella vihdoinkin siten, että tietää suunnilleen mihin suunnittelee.

Mittoja:

- (Ulko) pituus 12m / leveys 3,3m / korkeus 4,4m

- Lattiaeristys 30cm / seinän eristys 25cm / katon eristys 40 cm (on varaa kasvattaa)

- Huonekorkeus korkeimmasta kohtaa 280 cm ja matalimmasta kohtaa 210cm.

Alla ajatuksiani kodista. Millään tavalla viimeisiä eivät nämäkään suunnitelmat ole. Maanantaiaamuna käyn mittanauhan kanssa Vantaalla, jotta voisin jälleen kerran aloittaa piirtämisen alusta. :D

Sykkyrällä / 17.01.2019

Yllätyin kovin eilen, että on todella mahdollista löytää talolle rakennuspaikka alle kahdessa viikossa. Hillitön tuuri meillä, kerta toisensa jälkeen! Tuntui, että asiat ovat tarkoitettu olevaksi – vaikken varsinaisesti moiseen uskokaan. Taloutta tämä kaikki kyllä koettelee, mutta se nyt oli odotettavissakin.

Nyt istun eteisen lattialla, jotta puhelimeni olisi mahdollisimman lähellä nettiboxia ja siten wifiä. Mä en tiennyt, että videotiedoston saaminen puhelimesta tietokoneelle voi olla näin vaikeaa. Vähän samalla tavalla kuin en tiennyt, että leimassa oleva peräkärry saattaa olla kunnoltaan sellainen, ettei sitä voi vetää rekan perässä. Päätelkää itse loput.

Jäälleen siis odotan, että puhelin soi. En enää tiedä kenen toivon soittavan, tarvitsemme taikatemppuja tai lottovoiton. Olen ollut alavireinen koko päivän – koko projekti tuntuu hetkellisesti hieman mahdottomalta. Onneksi pian on viikonloppu (joka tulee sisältämään hirveän määrän roudaamista pakkassäässä). Saatiin lahjoituksena 70m2 bränikkää eristevillaa. Tänään on torstai. En vieläkään tiedä mihin villat lauantaina laitan.

Yksinhuoltajan arki on toistoa toiston perään. Ja aina on jaksettava, vaikka ei jaksaisi. Välillä tekisi mieleni vääntyä pienelle sykkyrälle, itkeä tai huutaa. Haluaisin olla turvassa. Haluaisin olla vähemmän yksin. Haluaisin olla hyvä äiti, haluaisin olla hyvä ystävä, -hyvä työntekijä, -hyvä tyyppi. Tänään minä koitan pitää haaveistamme kiinni ja vain olla – vielä uskoa ja vielä toivoa.

Soittelin iltasella pianolla.

Meneeks nää sekajätteeseen? / 20.01.2019

Taloprojektin kuvauksessa oli maininta ”perse edellä puuhun”, joten kyllä – suunnitelmista on hyvä pitää kiinni. Vastaanotin siis tiistaina tiedon eristysvillasta, jonka saisin hakemalla omakseni. 70m2 tarkoittaisi lattian ja katon eristystä ja siten huomattavaa taloudellista kevennystä. Sosiaalisen median kautta säilytyspaikan etsintä ei tuottanut tulosta, joten perjantai-ilta meni puuliiteriä tyhjentäessä, kiitos Kaisalle kantoavusta! <3 Polttopuut ovat nyt ulkoeteisessä.

Puuliiteri – paras ja ainut suunnitelmani vielä lauantaiaamunakin.

Antti kurvaili pihaan pakettiautolla ja matkaan lähdettiin. Lumesta tunnistamattomaksi peittyneet liikennemerkit herättivät aamutuimaan hilpeyttä – köröteltiin hitaasti ja epävarmasti. Perille saavuttuamme tajusin saman tien, että suunnitelmani on täysin riittämätön. Ei mitenkään, millään tavalla ollut mahdollista, että eristeet mahtuisivat liiteriin… No no – not going to happen.

Paluumatka meni B-suunnitelmaa laatiessa. Meillä on leikkimökki, laitetaan sinne!

… Jos leikkimökki olisi ollut sisämitoiltaan 10 cm pidempi, olisi kaikki sujunut kuin Strömsössä. Vaan eipä ollut ei. Toiselle kierrokselle lähdettiin avoimin mielin vailla minkäänlaista käsitystä siitä, mihin kuorma kotoutetaan.

Mäkkärin kautta Hyvinkäälle, säilytyspaikkaa mietittiin vielä jälkimmäisen kuorman maatessa pitkin pihaa. Ensin oli suunnitelma A, sitten B ja C…D… Kahdeksan tunnin roudaamisen, kolaamisen, kaivamisen ja siirtelyn jälkeen kaikki toiveet säilytystilan ominaisuuksista katosivat yksi toisensa jälkeen kuin maito lapsiperheen jääkaapista.

Aikojen alussa raahattiin Antin kanssa alumiinirankaa kierreportaista, koska minä en halunnut rankojen kastuvan sateessa. Tavara piti saada sisälle heti, koska juuri metallihan ottaa melkoisesti osumaa ulkosäilytyksessä… :D Ikkunoiden saapuessa standardit olivat jo muuttuneet, yksi yö ulkona – no problem.

Näemmä käsitykseni rakentamisesta, neuroosini kosteudesta ja sisäinen tarpeeni tehdä asiat ”oikein” taipuvat tilanteen edessä kuin ne palotikkaat, joita Pinjan kanssa käytettiin rännien irrotuksessa muutama tovi sitten.

En vieläkään osaa päättää, oliko villojen haku äärimmäisen tyhmää vaiko jotain muuta. Mutta, siellä ovat jok´ikinen – tuolla ja täällä, alla ja päällä, survottuna, tungettuna ja kulmat murjottuna. Kiitos Raf villoista, koitan kohdella niitä tulevaisuudessa paremmin.

Oivalluksia eiliseltä:

a) Jos ei kykene syystä tai toisesta varautumaan etukäteen, voi luottaa tuuriinsa ja toivoa parasta.

b) Antti on epäilemättä vakain ja optimistisin tyyppi ikinä.

c) Jäin villoja halaillessani miettimään sitä aikaa elämässäni, jolloin koin karvojenpoiston jollain tavalla oleelliseksi osaksi ihmisyyttä. Nenäkarvat ovat tärkeitä, sillä ne estävät villapölyn päätymiseen keuhkoihin. Nenäkarvat ovat kivoja ja niiden olemassaololle on syy. … Muille suosittelisin kuitenkin ennakointia ja hengityssuojaimia, sillä nyt kutittaa ja kirvelee. Ja vähän naurattaa.

Illan päätyttyä ja yön saavuttua tulin siihen tulokseen, että välittömästi lumen vähentyessä hankin ison ulkovaraston, pullon viiniä ja jonkun kaveriksi kantamaan. Toivon, että kuten elämässä muutenkin, myös rakennustarvikkeiden säilytyksessä voi virheitään koittaa oikoa jälkikäteen.

Perävaunun vedettävyydestä en edelleenkään tiedä mitään, odotellaan.

Vapaapäivä / 02.02.2019

Tasan viikko sitten lauantaiaamuna löysin sumuisten ajatusteni keskeltä idean, joka olisi helpottanut alustan tulevia muutostöitä. Kirjailin mietteistäni ”novellin” ja lähetin... Odotin toiveikkaana vastausta koko viikon. Eilen totesin itselleni, ettei sellaista ole tulossa ja odottaminen saa päättyä. Nyt täytyy lopettaa jahkailu – toimia, siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Olen siis kahdeksan päivää tiennyt, että perävaunun jarrut ovat ok ja siirto tapahtuu pakkasten laannuttua. Mitään kevättä ei tässä kuitenkaan odotella, vaan hyvällä tuurilla siirretään ensiviikolla – toki asianosaisten (siirtäjän ja maanomistajan) mielipide painaa vaakakupissa enemmän kuin omani. Painoarvoa lienee myös sillä, että leima vanhenee helmikuussa – ja nyt on helmikuu.

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet kaikin puolin ihan hulluja. Läkähtymisen tunne on hiipinyt huoneeseen, väsymys vallannut varjotkin – uupumuksen tunnusmerkistö tullut näkyväksi. Vaikka elämässäni on tapahtunut monta positiivista ja odotettua asiaa, päivässä on yhä vain 24 tuntia.

Tänään minulla on vapaapäivä, joka täyttyy tekemättömistä askareista, lähettämättömistä tiedostoista ja kirjoittamattomista sanoista – kaikesta sellaisesta, jonka olen sysännyt syrjään, koska iltaisin on ollut pakko mennä aikaisin nukkumaan. Riittävät yöunet tuntuvat edelleenkin vahvistavan niitä pilareita, joiden päälle hauras elämäni rakentuu. Sentään olen oppinut pysähtymään ajoissa, josta kiitollisena otan toisen kupin kahvia.

Minulla on ikävä kesää, vihreää nurmikkoa, lämmintä lattiaa, aurinkoa. Kaipaan halausta, kuuntelevia korvia, rakkautta – tanssia vesisateessa, aidalla juoksevia oravia, lintuja, lehtien rapinaa tuulessa.

…Onneksi on lapset, ja lasten erinomaiset jutut – miten niistä tulikin noin hyviä tyyppejä?

Kiitollisuus kaikuu kaikkialla, lattialla, sängyn alla. …Elämä on mahdottoman mielenkiintoista, jännittävää ja hauskaa. Kliseinen vertaus elämän ja vuoristoradan samankaltaisuudesta hymyilyttää: ylämäki – alamäki, paniikki, kyyneleet, nauru ja kaikki siltä väliltä. Turvakaari kiinni ja kyytiin vaan…

Ennen kuin siirryn kirjoittamaan käsikirjoitusta musiikkivideoon, haluan näyttää kuvat, jotka ystäväni Rui minulle tänä aamuna lähetti. Tehtiin yhteistyössä valokuvaprojekti portugalilaisen ravintolan Restaurante MN -seinään. Rui otti kuvat ja minä rakensin ja jälkikäsittelin panoraaman. Tosi ilahduttavaa nähdä valmis tuotos seinällä – pitänee mennä joskus katsomaan ihan livenäkin. :)

Ei-unta / 08.02.2019

Ajattelin keskiviikkona tontille ajellessani, että otsikoin tämän seuraavan tekstin ”siellä missä pitääkin”. Ihan niin pitkälle ei kuitenkaan päästy, vaikka eteenpäin on mentykin.

Maanantaina raha vaihtoi kättä, tai tiliä – miten asian nyt haluaa ilmaista. Tuo 2500€ kertaostos oli elämäni suurin tilisiirto, verkkopankissa tuli tarkastettua numerot useaan kertaan ennen viimeistä napinpainallusta. Vapisevin käsin tehdystä klikkauksesta seurasi hetken euforia, joka vaihtui nopeasti uuteen jännitykseen – milloin ja miten perävaunu saadaan Hyvinkäälle?

Tonttia pidettiin lumesta puhtaana viikonlopusta saakka, ei käy kuin kiittäminen Mikaa – ilman sinua olisin täysin pulassa! Kehoni päätti kehittää kuumeen tiistai-iltana, keskiviikkoaamuna klo 9 perävaunu oli matkalla.

Lieneekö tulosta menneestä vaiko pelkkä persoonallisuuden piirre, ettei meinaa uskoa tiettyjä asioita olevaksi? Vasta asfalttipolun reunalla perävaunun nähdessäni minä hetkellisesti käsitin todellisuuden. Tien alku on tässä, minä kävelen – toisiin nojaten selviän!

Todellisuus on tosin suhteellinen… Vietettyäni -10 asteen pakkasessa 1,5 tuntia liian ohuessa takissa tajusin taas varautua – perävaunu jäi poikittain mäkeen, ja on siinä yhä. Mika tarttui tähän, ja asiaa pyritään hoitamaan mahdollisuuksien mukaan lähiaikoina.

Eilen kävimme taas tontilla. Seisoin tulevaisuuteni vieressä, pidin siitä kiinni. Tuntui turvalliselta hengittää räntäsateessa, sormet kylmästä metallista kohmettuneena.

Osittainen helpotuksentunne vaihtui menettämisenpelkoon illalla, kun kuumehöyryistäni tokenin juuri sen verran, että kykenin sisäistämään keskiviikkona käytyjä keskusteluja. Omistajavaihdokseen liittyvä prosessi on kesken. Yksinkertainen juttu?

Trafin sivuilla seikkaillessani ymmärsin, kuinka vahvasti käsittelen koko elämääni tämän taloprojektin kautta. Paniikkinappulan painuttua pohjaan puhelinta käteen ja avunhuutoja ilmoille, kiitos Mika, Olli ja Joakim! <3 Rauhoitun juuri sen verran, että sain taputeltua loppuillan tasaiseksi ja tavalliseksi.

Lasten nukahdettua kaipasin halausta.

Kuinka katsoa mennyttä hyväksyen, ilman katkeruutta kiittäen, tapahtuneen edessä nöyrtyen – oppien? Sängyllä hiljaa istuessani tunsin, kuinka sydämeni särkee. Kipu muistutti ihmisyydestä, ajan kulumisesta, yrityksistä ja erehdyksistä, menetetystä rakkaudesta ja unelmista – toivosta ja uudelleenrakentamisesta. Tätä tietä minun on kuljettava, kuunneltava omaa vaistoani. Peloista huolimatta käännettävä kortit, käveltävä kotia kohti.

Tuhinantäyteisessä huoneessa minä valvoin valonkajon kostuttaessa silmäkulmia. Palelin, piilouduin, ajatuksissani sähköpistokkeiden sijoittelu, paneelien kiinnitys ja wc:n valaistus. Lopulta nukahdin nostettuani kukkamaljakon ikkunalaudalle.

Minun on nähtävä perävaunu tänäänkin ihan vain siksi, että tuntisin tämän kaiken olevan ei-unta.


Josko riittäisin? / 18.02.2019

Mua hävettää seistä ruokalan jonossa, en tiedä miksi. En halua ottaa maitoa, kun se metallinen juoma-astia kaatuu kävellessä niin helposti. Silloin kaikki katsoo mua ja näkee mikä mä olen. Aikuiset on vihaisia, koska mä sotken. Mä en pidä siitä, että mua lyödään. Muki ei kaadu, jos sellaista ei ole. Mä en juo maitoa enää. (Minä, Teoksessa Visa Kuusikallio & Katri Kuusikallio Hyväksikäytetyt Selviytyjät kertovat 2012: 24.)

Olen tämän taloprojektin ohella ollut mukana parissa muussakin jutussa, joista eräs käsittelee (myös) intiimiväkivaltaa ja sen seurauksia. Aiheen iskiessä vyönalle, asettuu avuttomuus ajatuksiin – varastaa tilaa, energiaa ja elämänhalua.

Mä olen jo kuukausia halunnut kirjoittaa rakkaudesta.

Näin viimeviikolla unta. Siinä unessa oli joku toinenkin, muistan hymyilevät huulet auringonpaisteessa. …Ne täydelliset 0,8 sekuntia ennen suudelman alkua, kun kahden hengitys muuttuu yhdeksi. Päätin suudella. Välittömästi valinnan tehtyäni uneen ilmaantui luonnottoman suuri ja pöyristyttävän ällöttävä käärme, joka hyökkäsi kimppuuni, kietoi itsensä ympärilleni – puri. En saanut henkeä.

Olen nyt useamman päivän miettinyt, että mitä kaikkea tuo uni symboloi, vai symboloiko mitään?

Vuosien saatossa kyllästymiseen asti lehtijuttuja seksistä ja sen tärkeydestä… Kuinka fyysinen läheisyys luo yhteyttä, luottamusta, liimaa kaksi yksilöä yhteen – rakentaa, vahvistaa, kannattelee ja tukee. Ihan helvetinmoinen paine tulla joksikin sellaiseksi, mitä mä en kerta kaikkiaan ole. Mä en lue niitä lehtijuttuja enää.

Haluaisin uskoa, että maailmankaikkeudessa on muitakin sellaisia, jotka kavahtavat kosketusta, ahdistuvat alastomuudesta ja määrittelevät kahden aikuisen välisen rakkauden ihan muilla kriteereillä.

Olen toisinaan koittanut yksinkertaistaa kokemukseni seksuaalisesta väkivallasta ja sen seurauksista Pavlovin teorialla, jossa koirille soitettiin kelloa juuri ennen kuin niille annettiin lihaa. Kokeen edetessä koirat yhdistivät äänen ja lihan, kuullessaan kellot koirat reagoivat erittämällä sylkeä, vaikkei lihaa lopulta tarjottukaan.

Oma ehdollistumiseni painottuu tunnetasolla hieman monimutkaisempiin kokonaisuuksiin – on ja tulee olemaan päiviä ja asioita, jolloin nykyhetkessä ilmaantuvat yksityiskohdat räjäyttävät tapahtuneen silmille, korville ja iholle. Silloin minä putoan, eikä kukaan ole ottamassa kiinni. Kolmatta vuosikymmentä koitan kestää, selvitä ja kasvaa tästä irti.

Kuten kuka tahansa riittävän toiston edessä (luulen), päädyn minäkin välttelykäyttäytymiseen. Jos ei kosketa – ei putoa. Näin näytelmä on kirjoitettu, ja minun roolini on olla se kylmä, etäinen ja saavuttamaton ihmisolento, joka kaukaa katsoo kaivaten ja kadehtien perinteistä rakkautta tähtenä horisontissa, liian suurena vuorena ylitettäväksi.

Viikonloppuna vierailin Suomenlahden toisella puolen eräässä koulutuksessa. Tuttavasta ystäväksi muodostunut naisihminen ja minä istuimme lauantai-iltaa. Rönsyillen etenimme keskustelussa kohti rotkonreunaa – tulva kysymyksiä, rehellisiä vastauksia ja tipahdus. Täysivaltaisen upeasti ja todellisuudesta irrallaan, minä menneessä kelluen, ahdistuen ja lopulta unohtaen päädyin *takaumieni kanssa piiloon peiton alle. Heräsin sinä yönä toistakymmentä kertaa painajaisiin.

*Takauma tarkoittaa tilannetta, jossa jokin ympäristön ärsyke laukaisee tunnekokemuksen menneestä. […] Haasteellisinta näissä tilanteissa on se, että takauman tullessa, myös siihen liittyvät muistijäljet aktivoituvat. Tällöin yksi takauma saattaa linkittyä useisiin muihinkin kokemuksiin, jolloin ihmiselle voi jäädä epäselväksi, mistä oikein on kyse. […] Merkiksi koetusta jää vain äkillinen mielialan tai fyysisen olotilan muutos. (mts. 42-43.)

Seuraavana päivänä (eilen) koitin kysellä ystäviltäni mistä olin edellisenä iltana puhunut, mitä olin kertonut, sanonut… Kai haluaisin tietää, mikä ”soitti kelloa” tällä kertaa.

Minäkin ihastun, kiinnyn ja rakastun – paljon ja isosti, kaukaa. Kirjoittelen runoja, maalailen tauluja, soittelen säveliä, hymyilen ja paistan kakkuja. Pakastealtaan reunalla perjantaisin Prismassa vielä jonain päivänä peloitta halaan.

Jokaisena aamuna on päätettävä, minkä kautta itsensä tänään määrittelee. Olen oppinut näkemään onnistumiset, kasvamisen, ihmiset ja sen loputtoman hyväntahtoisuuden, mikä kaiken kuonan alla kukkii. Saman taivaan alla me yhtä matkaa – jos sallit.

Suttu paperissa, vaiko yhä runsaasti tilaa maalata ja mukautua? Tämä kotimme kierrättämällä, kuin valkoinen väri mustan tahran ympärillä.

Viisi unohtunutta ”pikkujuttua” / 22.02.2019

Ensipakkasten tultua aikaistin aamuherätyksiäni puolella tunnilla. Miinusasteiden kasvaessa liikkuivat myös herätyskellon viisarit – taaksepäin. Sydäntalven vakiinnuttua olevaksi, huomasin nousevani aamuisin viideltä. Ensitöikseni kytken autoni manuaalisesti sähköverkkoon. Menopelin syödessä lämpöä, minä nautin aamukahvini kaikessa hiljaisuudessa ja monesti pakkasessa rappusilla kyykkien.

Näin sattumalta päivärytmini on vakiintunut ”keski-ikään” – vain vanhukset vaativat aamuisin aikaa -ajattelin ollessani toisen kymmenyksen alkavalla reunalla. Yhtä kaikki, parin tunnin mittainen aikalisä ennen päivän aloittamista on osoittautunut hedelmälliseksi ja upeaksi osaksi kokonaisuutta – ajatusten määrä on loputon, ja sisältö usein ilahduttavan optimistinen.

Koska olen virkeä ja elossa, listaan ne asiat, joista olen unohtanut mainita.

1. Väliseinärangat

Tämä projekti on kehittynyt aikojen alussa ns. modernisti observoiden = YouTubea pläräillen. Minulle on ollut jo kuukausien ajan täysin selvää, että omistan puoli kilometriä alumiinirankaa, jota en koskaan tule tarvitsemaan yhtään mihinkään. Turha työ (kierreportaat), sekä menetetyt 260€ herättävät hilpeyttä – ensiaskeleesta kuitenkin melko pieni hinta? (Antin mielipidettä asiaan en ole kysynyt…) Anyhow, eilen tuli sovittua väliseinärankojen jatkosijoituspaikasta, joka ei siis ole lähelläkään meidän kotia. Note to yourself: Älä osta puolta kilometriä väliseinärankaa – et tee niillä yhtään mitään.

2. Talon pohja

...Also known as perävaunu… On siirtynyt kyllä – kurottajakoneen työnnettyä traileria olosuhteiden pakosta sivusuunnassa = ollaan vielä vähän enemmän kauempana siitä paikasta, missä pitäisi olla :D Myös toinen perävaloista on mennyt rikki. Sellaista se on, elämä ja perävaunun siirtäminen – ikinä ei tiedä mitä uusi päivä tuo tullessaan.

3. Ylärakenteet

Sain ulkopuolista apua perävaunun ylärakenteiden nimeämiseen. Olen oppinut, että ajosillan lisäksi omistan hydrauliikkasylintereitä, -letkuja, putkia, venttiilipöydän, kasan ramppeja sekä työkalulaatikon – joita en tarvitse. Osaan nykyään myös nimetä alarakenteet, jotka tarvitsen. Hulvatonta.

Ylärakenteet menivät myyntiin annettuja ohjeita noudattaen. Päätin tänään tiputtaa hintaa 500€:lla, koska tuli sellainen olo.

4. Alarakenteiden hitsaus

Lienee päivänselvää, etteivät yläasteen metallityötunneilla oppimani taidot kanna talon pohjarakenteiden muutostöissä. Nyt onkin käynyt sillä tavalla hassusti, että sattumalta runouden ja kauniiden tarinoiden äärellä kohtaamani – ystäväksi muodostunut ihminen osaa myös hitsata (nippelitietoa, josta ei vain tullut aikaisemmin puhetta). Hän on ilmeisesti halukas osallistumaan projektiimme, mikä on tietenkin way cool! Yksin tai korvauksetta ei tietenkään ole kellekään urakkaa tarkoitus nakittaa. Prosessi on käynnissä, etenee. :)

5. Ne pirun tukirakenteet

Tämä, viimeisenä listassa – kermana kakussa. Sain 11 päivää sitten sähköpostin, jonka sisältöä en vieläkään ole suostunut omaksumaan, saati uskomaan todeksi. Eilen hämmennystäni käsitelläkseni otin puhelimen kauniiseen käteen ja soitin sähköpostin lähettäjälle. Ääni langan toisessa päässä totesi ensitöikseen, ettei ole kiinnostunut näkyvyydestä, eikä tee tätä julkisuuden tähden.

Niin siis mitä ei tee julkisuuden tähden?

…Suomessa on yritys, joka hakee isoilta rakennustyömailta ylijäänyttä rakennusmateriaalia. Tätä tavaraa he sitten myyvät – toisinaan erittäinkin edullisesti. Sanoivat, että ilman taloudellista kompensaatiota he haluaisivat meitä auttaa.

…Jaa mitä että...?

Huomaan, että tapahtunut ei ole vieläkään siirtynyt aktiiviseen tajuntaan, vähän niin kuin se peräkärry – uskon kun näen. Anyhow… Heillä on metallia(kin). Meille. Kuuleman mukaan on myös paljon muuta fataalisti tarpeellista. Odottelen laskeutumista maanpinnalle.

Lopuksi: Tämän projektin parhaaksi puoleksi on muodostunut yhdessä tekeminen – mä oon saanut tutustua niin moniin uusiin ihmisiin, ettei mitään tolkkua. Maailmassa on ihan tosi mahtavaa porukkaa! Kiitos kun olette messissä – oikeesti. <3

Tunteita & säveliä / 03.03.2019

Sielun sanoja, kai viestintää?

On aika istua, hengittää.

Olen onnellinen

ja kovin kiitollinen näistä riidattomista päivistä,

kiitollinen ystävistä,

joiden kanssa itkeä mistä vaan

voidaan, kunnes jälleen nauretaan.


Opin yhä uudestaan,

antamaan menneelle anteeksi.

Aika, älä juokse – pysähdy!


Olisipa lauantai.


Aito halu kunnioittaa, kannatella.

Kunpa minulla olisi kaikki maailman minuutit,

olisi aamuauringon ensisäde häikäisemässä,

kahvikupillinen pöydänkulmalla jäähtymässä.

Kuin piano vailla soittajaa,

on kosketus muutakin kuin fyysistä toimintaa.

Rauhoittaa se pimeyteen taipuvaa,

ja kai siksikin sydäntä ahdistaa

toisinaan eilistä vähemmän.


Sammuttaessamme tulipaloa

emmehän pelkää valoa,

vain häkäkaasua

- hiilimonoksidia,

joka huomaamatta ja lupaa kysymättä

sitoutuu hemoglobiinin rautaioneihin.


On kuolemanvaara huomattava,

voi meitä raukkoja – parkoja!

Ilman elämän tuuletusaukkoja

kirjoitetaan vain rumia tarinoita.


Aika, älä juokse – pysähdy!

Haluan antaa anteeksi.

Rakkaudesta lajiin? / 11.03.2019

Haluaisin aloittaa nasevasti tai edes vähän hauskasti, mutta eipä lähde – eikä naurata. Mennään staattisella apatialla sitten, kai luova ehtii olla myöhemminkin.

Kävin 5.3. kaupungintalolla palaverissa, paikalla oli olosuhteisiin nähden paljon viranomaisia ja asiantuntijoita, joiden kanssa keskustelimme kotimme kohtalosta. Oma agendani oli selvittää, missä järjestyksessä ja millaista lupaa pitää hakea ja olla, jotta projekti kestäisi päivänvaloa ja olisi laillinen.

Sain minä vastauksia, selkeitä ohjeita – joista kiitos! Halusin jakaa kaiken kanssanne heti, mutta koska aiheen ympärillä liikkuu mielestäni aivan riittävästi luulo- ja kuulopuheita, ennakkoluuloja ja uskomuksia, haluan tarkistaa jokaisen yksityiskohdan juurta jaksaen kaikilta asiaa koskevilta viranomaisilta.

Olen vitkutellut kirjoittamisen kanssa kuusi päivää, koska kaikkiin kysymyksiin ei ole vielä vastattu. Itseasiassa kaikkia kysymyksiä ei ole vielä edes kysytty. Tähän uppoaa mielettömästi aikaa ja energiaa – varmaan kukaan ei ylläty. Välillä vatsaan sattuu, väsyttää. Ei voi kuin toivoa, että lopussa kiitos seisoo.

Muuten menee niin kuin menee, perheen pienin on toista kierrosta kevätflunssassa. Kotona istuminen tympii ja kyllästyttää. Pikkukodin osalta kaikki on jäissä, byrokratia ensin – yhtään ylimääräistä riskiä en ota.

p.s. Käytiin 1,5 viikkoa sitten kaverin kanssa Riksussa pällistelemässä rakennustarvikkeita, taas olisi vaikka mitä huippumahtavaa lahjoitusmatskua tarjolla. Täytyy ruveta järjestelemään kyytejä, kunhan tässä nyt kykenee.

p.s.2 Tiesittekö, että rakennuslupaa varten tarvitsee materiaalitodistukset, joita ei muuten kierrätystavarasta saa. Että jes… Kattellaan...

Mihin katosi maaliskuu? / 31.03.2019

Välillä ihmettelen itseäni enemmän kuin toisinaan – tunteita aamusta iltaan, ja viimeiset viikot myös yöaikaan. Viestit vääristyvät matkalla, hermosolut huutelevat mitä huvittaa. Herääminen täydessä hiljaisuudessa, tuhinantäyteisessä huoneessa – vuoteessa, joka asuu muistojen talossa. Pitäisikö muuttaa muualle vaiko mennä terapiaan?

Miksi en nuku?

Maailmankaikkeus supistuu, näkökenttä kaventuu, keskittyminen heikkenee ja elimistö väsyy. Onneksi on jotain pysyvääkin – jatkuva ajatusten kevätmyrsky. Onkohan minulla liikaa tunteita? -olen miettinyt viime aikoina.

En voi huonosti, kellun määrittelemättömässä välitilassa. Yhdeksän kuukautta ja kymmenen päivää tätä uutta, toisenlaista, viehättävää ja pelottavaa ajanjaksoa. Pysähtyminen on vaivalloista ja epämiellyttävää, kohdata nyt tekemänsä valinnat, virhearviot ja väistöliikkeet. Jännittää.

Kellon ympäri ja koko ajan.

Jännittää elämän ennalta-arvaamattomuus, uhka vai mahdollisuus -tiedäthän.

Ajankohtaisesti akuutit kysymykset: Mikä on elämän tarkoitus, mitä on rakkaus, miksi avoimuus pelottaa, mistä itseinho rakentuu? Voiko olla riittävän hyvä, vaikka kokisi olevansa paska? Voiko kokea olevansa paska pelkästä tottumuksesta? Miten voi olla niin kamalan onnellinen ja surullinen yhtä aikaa?

Menetetyt matkakumppanit, katkenneet yhteydet ja katkeroituneet sydämet – elämä on tänään.

Kaipaan mummolaa. Kaipaan kylmää rappusta takapuoleni alle, likaista koiraa vierelleni, kiekuvaa kukkoa taustalleni ja aamuauringonsäteitä harteilleni. Kuuletko sinäkin lehmät naapurin niityllä, näetkö ruskeat kanat orrella, valkoiset lattialla? Ohikulkijat, niin kaukana ja harvassa. Siinä sikoja rapsutellessani minusta tuli tällainen, itseni kaltainen.

Olla nyt onnellinen vain siksi, että voi.

Huomenna soitan rakennusvalvontaan, niin sanotusti palaan asiaan. Koitan tehdä töitäkin, ja toki toivon nukkuvani paremmin.

Tapahtuu! / 03.04.2019

Olen viimeiset viikot kirjoitellut paljonkin – en vain mitään julkaisukelpoista. Fiiliksiä lainehtii lattiasta kattoon, näistä ehkä myöhemmin enemmän, ehkä ei.

Anyhow… Elämän käänteitä, saako nyt huutaa?

Eilinen (kaikkine sähellyksineen) päättyi leveään hymyyn – nyt tuli isoja muutoksia suunnitelmiin.

Jollain todennäköisyydellä peräkärrymme lähtee piakkoin retkelle Kauhajoelle (odotan Joakimin siunausta). Matkan tarkoituksena on muodonmuutos, jonka toteuttajana toimii en minä.

Kuka, miksi ja miten -yksityiskohtiin palaan myöhemmin, nyt olen niin kärsimätön, että on vaan pakko päästä heti heti kertomaan. Eli, tilanne etenisi täydellisessä maailmankaikkeudessa seuraavasti:

1) ”The Kauhajoki-ihminen” tulee hakemaan perävaunun, jossa on kyytiin lastattuna palkit tukirakenteita/levennyksiä varten.

Note to myself: Kuinka paljon, miten & millä aikataululla saan palkit Vantaalta Hyvinkäälle?

2) ”The Kauhajoki-ihminen” purkaa vaunusta ylärakenteet omaan käyttöönsä.

Note to myself: Kuinka rakentaa kamerasetup niin, että tekin näette mitä tapahtuu…?

3) ”The Kauhajoki-ihminen” Tekee laajennokset – metallirungon valmiiksi & palauttaa maalauskuntoisen talonpohjan Hyvinkäälle.

Kohdan 1, 2 & 3 tapahtuessa toisaalla, minä huolehdin lopulliset rakennepiirrokset valmiiksi, järjestän säilytystilaa, hommaan runkopuuta, tuulensuojalevyä, kattopeltiä & ovet.

Ja sitten. … … RAKENNETAAN KOTI KIERRÄTTÄMÄLLÄ! <3

Hajottaa hulluna – silleen hyvällä ja mahtavalla tavalla!

I rest my case.

Mitä sanoi rakennusvalvonta? / 22.04.2019

Tätä on odotettu… Vastaus on saapunut. Mikäli haluat skipata alun höpinät ja tapahtumien taustat, hyppää suoraan kohtaan 5:20

- Opinnäytetyö johon videossa viittaan, löytyy >täältä<

- Kotisivun välilehti, josta videolla mainitsen, on yhä julkaisematta.

(This video has (kinda, sorta) subtitles in English.)

Ei voi nähdä lähelle, jos katsoo kauas / 15.5.2019

Perjantaina 26.4. mä istuin Baltian meren rannalla ja mietin, että nyt täytyy ”ihan oikeesti” rauhoittua. Happea sisään ja hiilidioksidia ulos – mikä hitto tässä nyt mättää, kaikkihan on hyvin? On hienoja juttuja tulilla, mielenkiintoisia asioita tulossa, isoja tunteita kropassa, ja kesäkin kohta täällä…

Levottomana möhkäleenä minä tunteissani kihisten murisin mielessäni sunnuntaihin saakka. Helsinki-Vantaalla jo vähemmän. Junassa suklaata ja kotona aikalisä.

Kaksi vapaapäivää ennen vappua, kolmessa päivässä ehtii hyvin räjäyttää aivan kaiken?

Tunteidenhallintaa vai kevätsiivousta, eipä sen niin väliä... Tärkeintä oli saada ajatella, pyöritellä ja analysoida, että mitä perkelettä mä elämältäni edes haluan. Yhtäkkisesti ja akuutisti niin epävarmuus, että väliaikaisuus kaikessa keikutti venettä – on päästävä maihin ja mieluusti heti.

Niinpä minä kannoin. Kannoin väliseinärankaa, lattialautaa, laattaa, ikkunaa ja jääkaappia. Pelasin aggressiivista materiaali-Tetristä... Ja hyvin pelasinkin.

Unelmakodin kierrätysrakennustarvikkeet löysivät piilopaikan kevytrakenteisen (melko helposti irrotettavan) väliseinän takaa. Tein itse ja säästin – seinämateriaalit kulkeutuivat näppärästi tulitikkurasian kokoisella henkilöautollani kaupalta kotiin (tämä yllätti aidosti).

Tummanharmaata kalkkimaalia, graafista piirtämistä (mallista) aamuyön tunteina, liitutaulutarraa, lasertulosteita, nasevia aforismeja ja kokonainen koivu.

Erotalo ei näytä enää samalta. **ttu JES!

Televisiovastaanotinta lukuun ottamatta aivan jok’ikinen tavara kodissamme vaihtoi paikkaa. Note to myself: kodissamme. Se näyttää lopultakin jo vähän kodilta.

Ja minulla on ihan oma – uusi makuuhuone, uudella ikkunalla ja uudella maisemalla. Lisäksi on riippukeinuhuone, kanin huone/aula, sekä diskohuone. Kyllä. Meillä on ”varaa” vaikka mihin huoneisiin, koska tilaa on ylettömästi joka suuntaan liikaa.

Anyhow. Kierrätyskoti työllistänee ihan tarpeeksi ilman ylimääräisiä muuttamisiakin – me jäädään nyt tähän, vaikkei olisikaan enää pakko.

Niinpähän sitä selvittiin sievästi seuraavaan sunnuntaihin - elämä oli nättiä ja mielenrauha matkalla sisimpään. Tuumasin, että kuluneesta viikosta tulee kiva postaus blogiin, ja kivan kämpän voimin jaksaa odotella työkuvioidenkin kirkastumista, että elämä on tänään, ja sitä rataa.

Sitten söin sängyllä jätskiä. Mantelijätskiä.

Sanovat, että syömiseen pitäisi keskittyä. En keskittynyt, joten pian löysin kämmeneltäni puolikkaan hampaan. Harmittihan se – tuleva lääkärikäynti, kun siihenkin menee taas aikaa.

Maanantaiaamuna luuria kouraan ja visiittiä varaamaan, ”menee 1,5 viikon päähän”.

Sama hammas työllistää jo kolmatta vuotta, en jaksa. Riittää kunnallinen hammashuolto, minä menen nyt kerrankin yksityiselle. Lupsakasti 45 minuuttia päätöksestä istahdan kirkkaiden valojen alle.

”Täällä on tulehdus, pitää poistaa”.

Kyllä kolmekymppistä harmitti, niin näkyvällä paikallakin vielä… Maksoin laskun ja menin kotiin kiroilemaan. Kiukuttelin lähipiirille kurjaa kohtaloani, implantti maksaa 2500€. Ei helvetti.

Kahden aikaan soitin uudelleen ajanvaraukseen, ”koska voi tulla”. Illalla päätin lopettaa tupakoinnin kertalaakista kokonaan ja välittömästi.

Keskiviikkona 8.5. klo 13, hampaan poisto. Ihan normaalisti todettiin lisää tulehduksia useampi, juurihoidetuissa hampaissa – totta kai. Minua harmitti ja pelotti, lääkäri repi. Kuului riks raks poks – ”sulla on täällä kasvain”.

No jaha.

Tuli hiljaista, röntgenkuvia katsottiin, asioita sanottiin. Tupakan vierotusoireet lakkasivat olemasta ja loppuviikon ahdisti. Seuraava aika maanantaille 13.5.

Viikonloppuna pitkäaikaisin lapsuudenystäväni ilmaantui kodin kynnykselle. Meillä oli valokuvaussessiot erästä tulevaa projektia varten. Viitisensataa valokuvaa – minusta… Mä vihaan olla valokuvissa. Mutta toisaalta, tuli muuta ajateltavaa ja oli ajoittain erittäinkin mukavaa.

Sitten koitti another sunnuntai, ystävä lähti ja minä valvoin yön.

Uuden viikon alussa klo 9.15 vastauksia kysymyksiin, paikkoja hampaisiin, uusia havaintoja ja jatkoa kohti.

20.5. maanantaiksi lupasivat lausunnot, että mitä kaikkea on missäkin, kuinka paljon ja mitä otetaan pois, ja miten puuttuvaa purukalustoa korvataan. Tästä tulee kallista, mutta ainakin terveys kohenee (toivon).

Olen syönyt pähkinöitä, käsitellyt tunteita, tyhjentänyt tiliä avokätisesti lääkärilaskuihin ja elänyt hetkessä. Perspektiiviä. Eipähän enää harmita se lohjennut hammas.

Tiivistämättömissä / 15.6.2019

Kahdeskymmenes toukokuuta, siihen minä viimeksi jäin. Sairaalanmäen kautta hammaslääkäriin missä kuultiin, nähtiin ja poistettiin. Taputus olalle, toimintasuunnitelma taskuun ja kassan kautta töihin – kaikki tulee olemaan sillä tavoin hyvin kuin vain toivoa saattaa, että ei ole mitään hengenvaarallista, eikä siten vakavaa. Tervetuloa takaisin viikon päästä (tai niin kauan, kun rahat riittävät?).

Sen maanantain kipua en kuitenkaan juuri muista, muistan vain edellisen lauantain. Vartin yli viiden tienoolla ihmissuhdepotkuja vatsaan. Aurinko paistoi, minä itkin ja huusin vittua takapihalla. Tupakkaa en polttanut, vaikka kyllä teki mieli. Vatsaan sattui silloin ja sattuu vieläkin. Keskiviikkoaamuna 22.5. tiesin, että on paettava Pohjois-Karjalaan. Pesin pyykit, pakkasin tavarat ja tunsin olevani vapaa itsenäinen nainen. Klo 13.18 – asiointipalveluun saapui päätös. Ei tullut hankerahaa, multa loppuu työt.

Tiesittekö, että kun kaikki unelmat kuolevat yhtä aikaa, tulee ihan todella todella hiljaista?

Kolmen aikaan lähdin liikkeelle, ajelin hitaasti. Mikkelin jälkeen en nähnyt muita, kiertelin ja kaartelin – roadtrippailin. Pääsin minä perillekin, en tiedä monelta. Ihan sama.

Torstai, perjantai ja lauantai, oksensin milloin missäkin. Olin hiljaa, rähjäsin. Kävelin pitkiä reittejä sinne tänne, ihan minne halusin. Pakenin, enkä aikonut koskaan tulla takaisin. …Tulin kumminkin. Kuuntelin ja ymmärsin, mutta anteeksi en antanut.

Sen viikonlopun jälkeiset arkipäivät täyttyivät hammaslääkärikäynneistä, kivusta ja kyynelistä. Ohessa tuli askarreltua työhakemuksia, tehtyä rästihommat ja tyhjennettyä toimisto. Talotili hupeni silmissä – se perkeleen nelinumeroinen summa. Että osasikin olla raskasta, hädin tuskin jaksoin.

7. kesäkuuta, nytkö se loppuu?

Akuutit tilanteet suusta hoidettu, tilillä juuri sen verran jäljellä, että saan Arille maksettua perävaunun muutostyöt. Loput tekohampaat voin ostaa myöhemmin, näilläkin pärjää – olen testannut. Kello on vasta aamupäivää ja minut on kutsuttu jo kolmeen työhaastatteluun. Ei ole hätää, tai jos on, on myös toivoa. Iltapäivällä palaveriin ja pöydälle kutsumusteni työpaikka. ? … ?!

… ? !?...

Tiesittekö, että kun kaikki unelmat heräävät henkiin yhtä aikaa, on sitä lähes mahdotonta uskoa todeksi.

Vasta fyysinen työsopimus sormieni iholla 12.6. vakuutti minut tästä hetkestä – minä saan olla. Ei ole hätää, tai jos on, on myös toivoa.

Eilen jutskailtiin Arin kanssa, että mahdollisesti kesäkuun viimeisenä viikonloppuna siirretään perävaunu Kauhajoelle. Mun tulee sitä metallista unelman ilmentymää ikävä. <3

Nyt on meneillään emotionaalinen jetlag. Oon aivan järkyttävän väsynyt, onnellinen ja pahoinvoiva yhtä aikaa. Toivottavasti saisin pitää pienen tauon suurista käänteistä, parikin viikkoa auttaisi.

p.s. Yksi kuukausi, yksi viikko & 3 päivää tupakoimatta. Näissä olosuhteissa koen ansaitsevani tästä hyvästä vähintäänkin tarran. …Toisaalta, oma terveyskin on jo aika paljon. :)

Alla vielä yksi kuva Pohjois-Karjalasta, ihan ite otin tämänkin.

Siirtokilvet / 28.6.2019 + Siirto Kauhajoelle / 29.6.2019

Puhe englanniksi, tekstitykset suomeksi ehkä myöhemmin. :)

Ajatuksia / 25.7.2019

Tallink Seawind, mä oon ihan kamalan väsynyt. Nukuin viimeyönä(kin) vain muutaman hassun tunnin, mutta tämä on sitä toisenlaista valvomista, mielikuvitusmatkailua, liitelyä ja hahmottelua. Olen kaivannut tätä pysähtyneisyyden tunnetta. Yksin itsensä kanssa.

Matkalla Viroon, päämäärä yhä määrittelemättä, stressi elämättä ja vaihtoehtoja yhtä monta kuin mielihalujakin. Ensikertaa kahteen ja puoleen kuukauteen (?) mä hengitän huolellisesti ja syvään – ei ahdista, jännittää. Tuntuu kuin lähenisin aikakauden loppua, seuraavan alkua, taitekohtaa, sivunvaihtoa… Tiedäthän?

Juttelin juuri puolitoista tuntia ventovieraan rekkamiehen kanssa poukkoillen aiheesta toiseen. Että voikin olla hauskaa voida tehdä niin – tutustua sellaisiin, joita on aikoinaan vuosikaudet perusteetta kavahtanut.

Olen viimeviikkoina pysynyt matkoilla, käynyt Saksassa, Tanskassa, Pohjois-Karjalassa, kotona – etsimässä itseäni siellä täällä kuin anellen, pyytänyt aikaa ja ohjeita, hyväksyntää. Sydänalassa valtava tarve määritellä, rajata ja reunustaa, tulla joksikin, olla jotakin konkreettista edes hetken. Äiti. Ohjaaja, ideageneraattori, feministi, pianisti, sinkku, yksinhuoltaja, kiltti? Olla toiselle kiltti.

En ole ajatusteni enkä identiteettini kehollistuma, et sinä kasvoistani minua näe. Minä olen täällä, tämän ihon alla piilossa, kuin vankina. …Nainen, olenko minä sitäkin? En tahdo. Ethän pakota minua jäämään, olemaan – osallistumaan käsikirjoittamattomaan kesäteatteriin, värittämään sinun kuvakirjaasi, kannattelemaan sinun mielikuviasi?

Jos sinä muukalainen tietäisit, kuinka monet kerrat olen sinulle kuluneina päivinä kirjoittanut, pyytänyt lupaa muuttua. Kuinka olenkaan selittänyt, sanoittanut ja kylpyhuoneessani huutanut kyllästymistäni alati rehottavaan tytöttelyyn, vähättelyyn ja ennakkoluulojen projisointiin. Mutta en minä osaa puhua, kirjaimia asetella sillä tavoin riviin, että kokisin itseni ruudulla – sisimpääni tässä, sinun silmiesi alla.

Timeout.

Kaksi päivää on kulunut, olen läsnä. Nöyränä, pilkottuna, lapsuuden muistoissa, opintomatkalla, tapaamassa sukulaisia, joita en ole nähnyt vuosiin – jopa vuosikymmeniin. Mihin aika karkasi, miksen mennyt mukaan? Itsestään demonisoituneet pelkotilat nostattelevat jo muutoinkin levotonta pulssia syyttä suotta. Ei minulla ole mitään hätää. Ei mitään hätää.

Keho kohtaa väkivaltaa, minäkuva muuttuu, identiteetti sirpaloituu, levittäytyy ja lopulta haalistuu määrittämättömäksi möykyksi hengityskanavaan.

Käytin tätä sivustoa aikaisemmin ajatusteni jäsentämiseen. Traumapäiväkirja – sellainen tämä oli. Täällä minä harjoittelin puhumista, anteeksiantoa ja ihmisyyttä. Julkista, helvetin keskeneräistä itsereflektiota. Taisi olla niinä aikoina ainoa ilmaisukanavani jossa saatoin olla täysin rehellinen.

Hulvaton paradoksi piiloutua kaikkien näkyville.

Levitin PTSD:ni pöydälle tarkasteltavaksi, avattavaksi. Kammottavia aikoja ne olivat, täynnä epävarmuutta ja vapinaa, ennen kaikkea ymmärtämättömyyttä. Ja se jos mikä pelottaa – tuntematon.

Sittemmin kasvoin isommaksi, harmaannuinkin hieman. Opin puhumaan ääneen, kasvotusten toisille elollisille. Poistin blogini ja toin näkyville jotain muuta – toisenlaista minua.

On ollut ilahduttavaa muuttua, asettua ja ymmärtää, kuinka merkityksetöntä, harhaanjohtavaa ja ennen kaikkea työlästä hallinnantunteen ylläpito on. Luovutan toistuvasti uudelleen, armahdan itseni, lakkaan odottamasta ihmeitä ja koitan antaa asioille aikaa. Ei minulla ole mihinkään kiire, lystikästä ja kilttiä. Kiitos kun ymmärrät.

Kenties kaikessa epäkäytännöllisyydessäänkin ylitsepursuava emotionaalinen kaaokseni myös kelluttaa, kannustaa ja kuuntelee – olinpa kuinka yksinäinen tahansa. …Josko lupaisin itselleni vielä yhden päivän jatkoaikaa, varmasti myös jonkun toisen silmästä vuotaa kyynel aurinkoisena sadepäivänä.

Seikkailumieleni toteutuu tällä matkalla odotuksista poiketen enimmäkseen kahden korvan ja riisutun hiuspehkon ympäröimänä. Valutan harkitsematta ajatukseni näppäimistölle hieman kavahtaen lähes tekotaiteellisuuteen taipuvaa kirjoitustyyliäni! Olla nyt tällainen, mielikuviensa mukainen. Lattia on tahmainen, olisi pitänyt laittaa sukat jalkaan aamulla.

On ollut raskasta. Ihan kamalan raskasta. Eilen näin pähkinäpuun. Miksi mä yhtäkkisesti pakahdun onnentunteeseen?

p.s. Alla Jacob Collier, Jacob on ihana.

Yksin kotona / 4.8.2019

Mulla on sellainen pieni sisäpiiri, jolle mä silloin tällöin lähettelen mun sävellyksiä. Tähän reagoitiin niin vahvasti, että päätin julkaista. Siinä on softan tuottamat nuotitkin, jos joku haluaa soittaa perässä. :)

Iltasatuja aikuisille - Omaa aikaa / 17.8.2019

Piti lähteä Turkuun, mutta tulikin viisi päivää kestänyt kuume. Varoitus: iltasatu sisältää huonoa kieltä ja mahdollisesti loukkaavaa sisältöä. Eikä pätkääkään liity talonrakennukseen ollenkaan. Kuumehöyryt purkautuu, tylsyys tiivistyy & mitäkaikkea... :D

p.s. Mä oikeesti <3 mun lapsen päiväkotia. Peace.

Pieni runo teestä - 7.elokuuta

Kerrankos onni potkaisee, toiste kaksi – kolmestikin!

Vaan mihin minä ontuvat raajani piiloon laitan,

mustelmat peitän neuleisiin

isoihin, rumiin, nukkaisiin?


Annetaan kierrätyssydän jo käytössä kulunut,

mieli pettymyksistä mustunut,

ja kilotolkulla ikävää – sitä särkyneistä ihmissuhteista aina yli jää.

Ylläpitoon kehoni kolhuinen, ei lainkaan uudenveroinen:

ryppyinen ja nuutunut, väsynyt.


Ei löytänyt minuun turvantunne, vain varjo jäi kulkurin hurmoksesta,

varjo rohkeudesta hypätä rakkauden syliin.

Vieraisiin kyliin

minun toiveeni katosi,

laukkunsa pakkasi – ei ottanut mukaan.

Nyt ei pura sitä laukkua kukaan.


Kunpa en rakastaisi, enkä odottaisi päiväteelle,

kattaisi pöytää niin monelle.

Kunpa en ikävöisi,

selaisi sivuja kirjasta, jota minulle kerran ääneen luit.

Tuit, kun en edes päätäni jaksanut harteilla kantaa – itsestäni mitään kenellekään antaa.


Yksin minun veteni kiehuu kuvitellen taustalle kuiskaavan äänen;

”Otatko hunajaa?”

Otan. Otan kiitos.

Kuuluu hyvää / 01.09.2019

Yli kuukausi oksentamatta – voiko näin aloittaa blogitekstin? Olla nyt ylpeä sellaisesta, mikä useimmiten kai normaaliksi määriteltäisiin. Konstit ovat olleet kyseenalaiset, tulen kaapista ja myönnän tupakoivani taas. Uskomattoman typerää, tarpeellista. Tunteidenhallintaa, ahdistuksen sietämistä, suitsimista ja tekosyitä. Olen parempi myöhemmin.

Viikonloppuna tuli saatettua edelliset työt päätökseen Red Carpet 2019 -leffafestareilla. Lämmöllä ja hieman kaivaten katsoin valkokankaan kautta kulunutta kahta ja puolta vuotta pikakelauksella – on tämä ollut yhtä seikkailua! Nuorten elokuvat esitettiin täydelle salille perjantaina ja minä olin vaan niin kamalan ylpeä meistä kaikista!

Sunnuntaiaamu, voin hyvin. Keltaiset lehdet pihapuussa hyppivät silmille ja muistuttavat, että taloblogin vuosipäivä lähenee. Kuukausi uudessa työssä kulunut, kuumeflunssa parantunut, mieli kirkastunut ja suupielessä hymyn jäänteitä. Kävin treffeillä – pitkillä sellaisilla. Alla edustan metsässä väsyneenä ja hyvin hellässä juhlahumun jälkiflowssa. Kuva by metsätreffiseurani Tuukka.

Arki täyttyy ihmisistä, keskustelusta ja hengailusta – järjestämisestä, järkeistämisestä ja jäsentämisestä. Toisinaan väsymys ottaa ylivallan ja tuntuu, ettei mitenkään jaksa seuraavaan aamuun. …Sitten paikalle ilmaantuu orava ja minua alkaa naurattaa, ventovieras tarjoaa salaatin – sydän sulaa, ihan itkettää.

Kiitos kaunis leuanvetotangosta, kukista keittiön pöydällä, hyvästä työyhteisöstä ympärillä. …Ystävistä, aikatauluttamattomista arki-iltapuheluista, kauniista sanoista. …Lässynlää, mitä elämästä mieleen jää? Syytän kirjoitusasusta tausalla soivaa musiikkia, enough is enough! :D

Ensi viikonloppuna suuntaan Länsi-Suomeen minitalonrakennuskurssille. Retkeen kuuluu koulutusta myös yhteisökylän perustamisesta. Aasinsilta mun uusiin(vanhoihin) suunnitelmiin toverit, rakennusvalvonnan ohjeita voi noudattaa monin eri tavoin. Jos lompakko sairastaa anoreksiaa, on luovuttamisen sijaan käytettävä luovuutta. Toivoisin, että voisin pian ja tarkemmin avata mitä kaikkea mieleeni on tullut – tällainen ajatusten huvipuisto. Vitsi, että elämä on parhaimmillaan cool.

Perävaunu on edelleen Kauhajoella. Raportoitavaa on vähän, jos ollenkaan. Josko ensi keväänä päästään rakentamaan ylöspäin. Vielä yksi talvi haaveillen ja hissutellen... Villoja hävittäen? Eihän niitä voi enää kuukausien päästä käyttää, typerä minä. Ehkei typerä, mutta voisi kai suunnitelmallisemminkin edetä, noin vinkkinä teille muille, jotka minikoteja kierrättämällä aiotte rakentaa: älkää haaliko perkeleesti kamaa nurkkiin pyörimään.

Uusia tuulia & salaisia projekteja - sneak preview / 24.09.2019

Aika rynnii valtoimenaan, syksy on täällä ja ympärillä tapahtuu. Kotiblogi täyttää tänään vuoden ja minä voin olosuhteisiin nähden erinomaisesti.

Välissä 50 päivää. Tuotteet joita käytän hiusteni kasvun edistämiseen: kahvi ja stressi. :D

Paluumuutin bulimiaan / 21.10.2019

Mä haluaisin piilottaa tuon otsikon sisällön korulauseisiin ja vertauskuviin, aikuiset ihmiset eivät sairasta syömishäiriöitä. …Ja vaikka sairastaisivatkin, ei niistä kirjoitella minitaloblogeihin omalla naamalla – eihän?

En tiedä onko vaikeampaa kestää sitä, että teini-iän selviytymismekanismi on paluumuuttanut vai sitä, etten suojellut itseäni tältä ajoissa – siis silloin, kun tunsin luissa ja ytimissä tilanteen eskaloituvan sietämättömäksi.

Taas yhden pettymyspäivällisen jälkeen ajattelen uudelleen samat ajatukset läpi, kuinka tässä kävikin näin?

Alkuvuodesta mä tapasin miehen, hän oli karismaattinen, fiksu ja komea. Sävelsin sille miehelle laulunkin, Spell – se oli sen tyypin nimi, englanniksi käännettynä siis. Hän olikin melkoinen hurmuri, hirveän hyvä puhumaan, ymmärtäväinen, avarakatseinen… Sillä tavalla erikoinen, että minä vallan hurjasti salaa tunteita rakensin, itseltänikin piilossa kasailin haaveita – niitä sellaisia unelmia, joita olin vannonut väistäväni. Minä ja minun tunnevammani, yhtäkkiä kaarnalaivana laineilla. Tulin nähdyksi ja kuulluksi hyvin syvällisellä ja koskettavalla tasolla – olin yhteydessä toiseen ihmiseen aivan uudella tavalla. Ainutlaatuista ja pelottavaa.

Vaan silti minä uskalsin, häntä kerran kuukaudessa jossain päin maailmaa tapasin. Oli haasteita, uhkakuvia – mutta lässynlää, kyllä rakkaudesta aina hyvä mieli jää… Noin neljän kuukauden tapailun jälkeen kävi sillä tavalla hassusti, että herrasmiehestä paljastui polyamoristi. Menin rikki, ihan todella todella rikki. Sitten meni työpaikka, ja talorahat suuremonttiin.

Ja niinpä minä oksensin. Ja oksensin. Ja oksensin. Kului päivä, monta, kuukausi… Viikkojen jälkeen huolestuin itsekin – päätin aloittaa tupakoinnin, jotta oksentaminen loppuisi tai edes vähenisi. Kyllä se tavallaan toimikin, oksensin harvemmin, mutta ei se tilannetta kokonaan ratkaissut – jokainen viesti mieheltä lisäsi vauhtia pyörremyrskyyn ja minä seisoin kaiken keskellä kuin raskas kivi, pysyin aloillani, tarkkailin tilannetta, en lähtenyt pois. Ahdistus rynni valtoimenaan, identiteetti oli hukassa ja hiukset saivat mennä. Kuinka tuskastuttavan hämmentävää.

Tuli päivä aurinkoinen, kun tyynen rauhallisesti – mielettömän rakentavasti ja ärsyttävän ymmärtäväisesti päätin piirtää ympärilleni rajat. Tämä oli tässä, kiitos, no more.

Hän lähti ja minä jäin. Jo parin viikon jälkeen aloin voida paremmin, jokainen päivä oli pikkuisen edellistä rauhallisempi siitäkin huolimatta, että samassa rytäkässä meni ”sarjarakastajan” ohella kaksi ystävää. Toista heistä kaipaan niin, että sydämeen sattuu yhä joka päivä.

Itsesyytösten aika ei varsinaisesti ole päättynyt, mutta olen tässä. Aikaa on kulunut, vettä virrannut sillan alta. Olen puutteellinen, täynnä virheitä ja epämääräisyyksiä. Levoton, pelokas ja epävarma. …Mieltä ylentävä kirjoitus.

Mulla on parhaillaan menossa kokonaisvaltaisesti raskas sivuprojekti, josta en valitettavasti voi kertoa sen enempää. Kuluneet viikot ovat kuitenkin olleet mielenkiintoisia, lisäksi olen saanut ”nauttia” menneisyyteni eri ulottuvuuksista ja uskomattoman sujuvan viranomaistyöskentelyn hedelmistä… Vihantunne pursuaa ihon läpi – traileritalo rakas renkailla, vie minut kotiin.

p.s. Sinä kollega, ystävä tai puolituttu – voidaanko leikkiä, että tätä tekstiä ei koskaan kirjoitettu, julkaistu eikä luettu? Minun oli vain pakko puhua jollekin.

p.s.2. Alla viimeinen biisini polyamoristille, se unohti hattunsa tänne.

p.s.3. Annetaan punaraitainen nätti virkattu hattu hyvään kotiin. :)

p.s.4. On tässä tapahtunut paljon hyviäkin juttuja, tänään on vain musta päivä.

Kiitos kun kuuntelit, olit. Teki hyvää jakaa. <3