"Ehkä sitten joskus" - miten olisi nyt? / 24.09.2018

On kulunut inan yli kolme kuukautta siitä, kun erosin lähes kuusi vuotta kestäneestä parisuhteesta. Särkynyt uusperhe unelmineen pyörii päivittäin mielessäni. Tällä hetkellä on vaikea uskoa, että toipuisin tästä koskaan.

Vaikka eropäätös toteutuikin itseni aloitteesta, koen silti parisuhteen kokonaisuutena, jonka sisältöön vaikuttavat molemmat osapuolet. Ei meistä kumpikaan ollut täysin kelvoton tai huono, emme vain löytäneet toimivaa tapaa elää yhdessä. Ylitsepursuavaa riittämättömyydentunnetta on vaikea sietää, niin parisuhteessa, kuin sen jälkeenkin.

Jo useamman vuoden ajan olen mielessäni (kai) paennut todellisuutta - valoa ja jaksamista kaiken keskelle on luonut hatara haavekuva omasta pienestä kodista, johon auringon ensisäteet osuvat syysaamuna. Lähes kaikkina iltoina useiden satojen päivien ajan, olen nukahtanut kieriskellen unelmassani. ”Ehkä sitten joskus” -olen toistanut itselleni aamuisin.

Elämä on lyhyt, jotkut sanovat. Ja onhan se. On vaikea ymmärtää, että on kulunut pian kuusi vuotta siitä, kun lakkasin kirjoittamasta. Vielä vaikeampi on käsittää, miksi niin kävi.

Tällä välin lapseni ovat kasvaneet, kaksi kolmesta on jo koulussa. Poikani kengänkoko on pian sama kuin minulla, ja vanhempi tyttäreni lainailee mekkojani. Hiukseni ovat kasvaneet napaan saakka, ja olen huomattavasti vähemmän peloissani kaikesta. Menneisyys vaivaa yhä, muttei rajoita elämää – ainakaan tolkuttomasti. Voisi kai sanoa, että nautin olostani kolmekymppisenä, vaikka olenkin nyt surullinen ja monella tapaa pettynyt.

Näihin vuosiin on mahtunut paljon enemmän, kuin mitä yhteen kirjoitukseen tohtii sulloa. On ollut sitä onnea, mutta myös surua, pelkoa, ahdistusta ja yksinäisyyttä. On ollut oma koti ja hometta, tyhjästä uudelleen aloittamista ja toivoa. Käteen on jäänyt roppakaupalla oppia, fantastiset lapset ja muutama kehityskelpoinen idea.

Olen nyt tässä, melko lailla tyhjässä asunnossa, vain kaikkein välttämättömien tavaroiden ympäröimänä. Minulla on yhä piano, jota jälleen soitan pitkän tauon jälkeen. On meillä sängyt ja lapsilla leluja, mutta niin on myös paljon turhaa lattiapinta-alaa lämmitettävänä.

”Ehkä sitten joskus” -toistin itselleni aamuisin. Miten olisi nyt?

Suoraan sanottuna, minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä seuraavaksi tapahtuu. On vain suunnitelmia, piirustuksia ja hulluja unelmia. Rahaakaan ei ole – se on syytä pitää mielessä. Ehkä olosuhteiden pakosta, tai vain siksi, että elämä on juuri tänään, olen päättänyt tehdä meidän kodista varaston. Aion kerätä muilta rakentajilta yli jäänyttä, halavalla tai ilmaiseksi irtoavaa, uutta tai käytettyä rakennusmateriaalia - ja lopulta, sitten joskus rakentaa näistä meille talon.

Pieni pala kerrallaan, tekemällä oppien ja perse edellä puuhun edeten, toivoisin löytäväni meidät vuosien päästä tilanteesta, jossa meillä on nelihenkisen perheen tarpeisiin vastaava - minimalistisella budjetilla ekologisesti toteutettu, (ja totta kai upea) kekseliäitä ratkaisuja pullollaan oleva minitalo.

Koska meillä ei ole rahaa, ei ole myöskään tonttia. Siksi alustavasti suunnitelmissani talo kulkee pyörillä, ja on pohjapinta-alaltaan kokoluokkaa 3,5 x 8 metriä, korkeutta 4,4 metriä. Tosin kaikki piirustukseni ovat korkeuden osalta 4,5 metriä tai yli, mikä on kieltämättä isohko ongelma.

Ongelma on myös puuttuva lavetti, jonka olen jo mielessäni siirtänyt nykyisen kotimme pihamaalle rakennusprojektin aloittamiseksi. Mikäli kohdalle ei satu lottovoittoa, voi tuo lavetti olla juurikin se elementti, jonka hankinta tappaa koko projektin alkuunsa. Sain nimittäin pari päivää sitten ilmiannon ”halvasta” lavetista, joka maksoi 12 000€. Toistaiseksi olen kuitenkin päättänyt pysyä optimistisena, sillä olen etsinyt sopivaa alustaa talolle aktiivisesti vasta muutaman viikon.

Ihastuttavan raivostuttava 3D-suunnittelu / 26.9.2018

Olen piirrellyt pohjapiirroksia viikkotolkulla, suosikkini kulkee mitoissa 3,45m x 8m, korkeus 4,4m. Ihan lempijuttujani tuossa suunnitelmassa ovat (1) lattiatason alle menevät kaksi sänkyä, sekä (2) vetolaatikko kengille. Myös pienin perheenjäsenemme on tässä suunnitelmassa huomioitu, kanin häkki on rakennettu (3) vaatekaappien alle ja (4) säilytystilaa purulle, heinälle ja muulle lemmikkisälälle löytyy suoraan häkin edestä, lattian alta. Kätevää ja yksinkertaista.

Huonekorkeus tässä eniten huolettaa. Koska lopultakin hoksasin huomioida myös renkaat (5) suunnittelussa, jäi wc:n layout ”jumiin”. Mä en tiedä kuinka paljon nuo renkaat tulee todellisuudessa talon sisäpuolelle.

Toistaiseksi päädyin työntämään talon alle kolme paria renkaita, molempiin päihin ja keskelle. Se olis 12 kpl yhteensä siis. Onko tuo sitten järkevää, mene ja tiedä – mieluusti vain pitäisin kiinni tästä suunnitelmasta, jossa suurin osa asumiseen liittyvistä tarpeista täyttyy. Todellisuudessa olen ihmisenä sellainen, että aivot säveltävät parhaiten vasta silloin, kun asiat ovat konkreettisesti siinä - silmien edessä ja kädellä kosketettavissa.

Netissä on tullut seikkailtua kaikki vapaa-aika, jota toki kolmen lapsen kanssa piisaa yltäkylläisyyteen saakka... Yhdeksän ja kymmenen välillä iltaisin ehtii kuitenkin hyvin, näköjään – mun toinen silmä on tulehtunut ruudun tuijottelusta. Mutta on sieltä jotain pientä jo löytynyt, esim. 500 metriä väliseinärankaa, jonka käyn hakemassa ystävän avustuksella perjantaina. Can`t wait!

Huomenna suunnitellaan talon lisäksi tapaamissopimusta. Hyvin odotettu, ja kerrassaan tärkeä kohtaaminen lastenvalvojalla. (Ei ollut sarkasmia). Eniten jännittää kaikki.

Särkynyt sydän, kuin minitaloprojekti? / 28.9.2018

Tunteet ovat vaikeita - varsinkin silloin, kun niitä on paljon. Myrskynsilmässä joogatessa voi toisinaan ahdistaa, kun päivä toisensa jälkeen ilmenee monenlaista muuttujaa, ja suuttujaa. Koen olevani pullonkaulassa; paljon olisi sanottavaa, mutta melko vähän tulee ulos. Äänentuotanto muistuttaa jumiin jäänyttä kasettia – uskon, että läheisteni näkökulmasta toistan samoja lauseita päivästä toiseen.

Ehkä särkynyt sydän on kuin minitaloprojekti – vaatii paljon tarkastelua, ajatustyötä ja uudelleenjärjestelyä. Ei ole koskaan sellainen, kuin mitä mielessään etukäteen kuvitteli, ja maksaa lopulta paljon enemmän, kuin mihin olisi ollut varaa.

Kaikesta huolimatta juuri tämä projekti on se, joka on pitänyt mielenkiintoni tulevaisuutta kohtaan yllä. Vaikka seinät ympärilläni ovat kaatuneet, vihaiset ääniaallot rikkoneet tärykalvojani, ja sydän jättänyt satoja lyöntejä välistä – olen mielessäni rakentanut, ja rakentanut. Välillä tuntuu siltä, että minusta puolet on ollut jo vuosia kotona.

Rauhaa minä kaipaan, ja yksinkertaisuutta. Sitä, että voi tanssia avojaloin nurmikolla, ruokkia kaninsa pihapuun omenilla, laulaa luritella lasten kanssa, ja tuijotella iltaisin takkatulta. Parastahan tietenkin olisi, jos olisi taloudellisesti hieman riippumattomampi, että voisi olla vähemmän töissä ja enemmän nassikoiden kanssa, vaikka harrastaa yhdessä jotakin. Ja ottaa kanoja - sitä toivovat lapsetkin.

Koko touhu on pähkähullua – elämä ja minitaloprojektit. En ole kertonut suunnitelmistani juuri kenellekään. Rohkeasti vain oletan, ettei läheisilläni ole kiinnostusta googletella nimeäni. Enkä ole ihan varma jaksaisinko nyt sitä epäilyksen tulvaa, kysymyksiä ja hämmennystä – sillä onhan päivänselvää, etten tietenkään ole ottanut huomioon kaikkia muuttujia. Kuinka olisin voinut, teenhän tätä ensimmäistä kertaa.

Vaikka ulkona tuulee ja vähän sisälläkin, on päivä ollut ärtyneestä silmästä huolimatta hieno! Työpäivän jälkeen ajoin miniautollani Hämeenlinnaan, josta jatkettiin ystäväni Antin ajotaitoja hyödyntäen matkaa pakettiautolla. Satoja kilometrejä, ja kilotolkulla kannettuja väliseinärankoja, yhteensä n. 500 metriä. Mutta kuorma on nyt kierreportaista huolimatta kotona, ja minä hymyilen. Kiitos paljon avusta Antti!

Ensimmäinen konkreettinen askel kohti omaa pikkukotia on otettu, tähän on hyvä nukahtaa.

”TÄNÄÄN!” / 04.10.2018

Lähdin töistä, väsytti, muksut pitkin kyliä. Hain, kävin, tulin ja valmistin - ruuat pöydässä kaikille. Lisäksi omenapiirakkaa, ja hilloa, iltapalaksi riisipuuroa. Ihan itse piti tehdä, tottakai! Laittaa, pestä, pyyhkiä - keittiö siistiksi, sitten pirusti pyykkiä, hiekkalaatikollinen pikkukiviä lattialla, kaninkakkaa, papereita ja pissalakanoita. MUTTA.

Vasta illan tullen, ihan juuri äsken (lasten riehuessa nukkuma-aikaan), yksinhuoltajuuden syvin olemus avautui mielessäni: Alkoi tehdä mieli salmiakkia. Ei ole, eikä voi hakea.

Mitä taloprojektiin tulee, on laitettu ja vaihdettu sähköposteja, viestejä ja puheluita. Paljon on yhä avoimia yhteydenottoja, joihin ei ole tullut kuittausta. Ei mikään yllätys, että asioissa menee aikaa. Ei mikään yllätys minulle siis, perheen pienin olisi jo pakkaamassa tavaroitaan, koska uuteen kotiin pitää päästä ”TÄNÄÄN!”.

Hauskaa tuo mukuloiden innostus! Yhteinen urakka on tuonut tietynlaista lisäarvoa arkeen, talon ja sen sisällön suunnitteluun osallistuvat kaikki. Värit hiipivät takaisin elämään ja toisinaan tulee tunne, että kaikki järjestyy. Me selvitään tästä.

Lauantaina mennään käymään Riihimäellä mahdollisilla ikkunakaupoilla. Myyjän kanssa keskustellessa nousi esiin ilahduttava yksityiskohta: hänkin on aikanaan rakentanut talon kierrättämällä! Koitan ottaa tapaamisesta niin paljon oppia kuin mahdollista, ja mikäli myyjälle sopii – julkaista omaksumani yhteenvetona myös täällä.

Sunnuntaina talo konkretisoituu taas tuhannen metrin verran, kun ympäripontattua ja maalattua ulkoverhouspaneelia saapuu vuokrakotimme tontin kulmalle.

Se kaikkein oleellisin puuttuu yhä - talon alle tulevaan lavettiin liittyvät kysymykset pysyvät, kuin pohjaan palanut puuro kattilassa. Olen etsinyt hakusanoilla teli, puoliperävaunu, perävaunu, lavetti, avolavetti, kuorma-auto alusta, traileri, ja klikkausdominoa pelatessani varmasti muillakin hakusanoilla. Toistaiseksi kaikki löytämäni on joko liian kapeaa, liian kevytrakenteista, liian kallista, liian isoa tai liian korkeaa.

Ken omakseen kokee, voi olla meihin yhteydessä toikka.taivi@gmail.com. Ideat ja ajatukset ovat tervetulleita! :)

Tekee mieli huutaa / 08.10.2018

Heräsin taas keskellä yötä. Vieressäni tuhisi metrin mittainen prinsessa, kani kolisteli lastenhuoneessa, kellon viisarit siirtyivät raskaasti ja liian äänekkäästi. Oli kamalan pimeää. Hiljaisissa hetkissä kaikki pysähtyy, toisinaan kehon täyttää ylitsepursuava suru ja määrittelemätön kipu. Vatsaan sattuu ja henki salpautuu, tekee mieli huutaa.

Jätän huutamatta, nielen kyyneleet. Suljen silmät ja ajattelen metsää. Lieneekö lapsuudesta johtuvaa tuo suunnaton mättäiden ja puiden kaipuu? Metsässä kaikki näyttää aina paremmalta.

Aamulla kodin täyttävät taas arkielämän äänet, ikkunasta näkyy uuden alku ulkoverhouspaneeleiden muodossa - sänkyni alta kurkistaa lattiaa, jonka eilen saimme lahjoituksena uutta kotia varten. Jokainen pala materiaalia muistuttaa mahdollisuudesta – toisten tuella ja avulla saatamme onnistua.

Sinä olet piirros minun lehtiöni yläkulmassa, väliin jäänyt lyönti sydämen lihasmassassa. Koostut protoneista ja neutroneista, ydintäsi suojaavista elektroniverhoista.

Minäkin koostun atomeista, haaveista ja toiveista. Koostumme elämänhalusta, seikkailuista, tuulenpuuskasta ja vapaudesta. Mutta silti kaikki valo kaukaisimmistakin galakseista imeytyy välissämme olevaan vetykaasuun.

Siksi taivas on öisin niin pimeä, siksi soitan pianollani vain matalimpia ääniä, siksi laulan lauluni epävireessä, kyynelehdin kahdeksan nuottia ylempää kuin muut.

Havaitsemme maailmankaikkeudesta vain sen, mikä on sulkeutuneiden silmiemme nähtävissä, väitämme olevamme tässä. Todellisuudessa on suurin osa atominkin tilavuudesta vain pelkkää tyhjää.

Runo by minä 18.10.2016

Niin monta mutkaa olemme kulkeneet - jotkut ovat tulleet, toiset lähteneet. Niin monta upeaa henkilöä olemme kohdanneet, ja osan saaneet elämässämme myös pitää. <3

Mitä ihminen olisi ilman toista?

Arki etenee minuuteissa / 15.10.2018

Kahvia mikrosta, musiikkia koneelta, ikkunat huurussa ja tunteet piilossa. Takana 54 lapsetonta tuntia tässä talossa, jonka nurkkiin katosin. Minuutti kerrallaan, jalkaa toisen eteen – edistys on sietämättömän hidasta.

Sairausloman toinen viikko on alkanut, enää en stressaa. En stressaa jaksamattomuuttani, kykenemättömyyttäni olla tehokas ja aikaansaava. Itsensä sietämisen tukipilarit rakentuvat nyt paljon pienemmistä palasista – siitä, että käy suihkussa, pesee hampaansa päivittäin, tai pysähtyy aurinkoon kuulemaan ohikulkevat autot, pysähtyy tunteman lapsen käden omassaan.

Olen valtavan kiitollinen kaikista läheisistä, jotka päivä toisensa jälkeen jaksavat kuunnella surujani, pyyhkiä kyyneleitäni – käyvät joskus kanssani kaupassa, tulevat tekemään ruokaa tai hakemaan ikkunoita… Saan tulla nähdyksi kaikkine heikkouksineni, jotka tuntuvat tällä hetkellä määrittelevän minut ihmisenä.

Hattua nostan myös työterveyshuollolle ja Hyvinkään lastensuojelulle, jokainen kantava käsi on tässä kohtaa kovin merkityksellinen ja tärkeä.

Viimeviikon loppupuolella luovuin makuuhuoneestani, en voinut nukkua siellä enää. Kaikkialla on liian samanlaista, tässä talossa on liikaa muistoja. Jaksamattomuudestani huolimatta sain itseni Antin avustuksella liikkeelle, lauantaina haettiin ikkunat kierrätyskotiin.

Vaikka lähteminen vaati huomattavia ponnisteluja, ja ikkunoiden kantaminen kierreportaista oli kerrassaan mälsää, on tänä yksinäisenä maanantaiaamuna todettava, että makuhuoneen visuaalisen ilmeen muuttuminen varastomaiseksi ”ei miksikään” -tilaksi herättää toivoa tulevaisuutta kohtaan. Kun arki etenee minuuteissa, luo haavekuva horisontissa toivoa ja jaksamista, on yhä jotain mitä kohti kulkea.

Pari sanaa masennuksesta / 19.10.2018

Erosta on kulunut melko tarkalleen neljä kuukautta. Ensimmäiset viikot menivät hengitellessä, uutta tilannetta havainnoidessa, ja vihantunteita pyöritellessä. Oli töitä, ja töissä oli kiire. Oli lapset, koti, pyykkivuori ja pihatyöt - napakasti aikataulutettu arki takasi sen, että päivät vaihtuvat seuraavaan autopilotilla sulavasti soljuen.

Järkkymättömällä asenteella vain yksinkertaisesti päätin, että selviän. Surun puskiessa pintaan juoksin kahta kauemmas, siivosin, lajittelin tavaroita – mitä tahansa, etten itkisi. Olin vapaa, olinhan?

Ensimmäinen romahdus järkytti. Ylitsepursuava tuskantunne lamautti kesken automatkan, seuraavaksi kyyneleet valuivat kaupassa, ja lopulta missä tahansa – hyvin äkillisesti ja ilman varoitusta. Koti alkoi ahdistaa valtaisasti. Jokaiselle neliömetrille asettui muistoja, joista kovin monet repivät psyykettä väkivaltaisesti huutaen! Ne hetket tuntuivat epäreiluilta ja kohtuuttomilta, olinhan tehnyt kaikkeni.

Pala kerrallaan, viha sisälläni alkoi muuttaa muotoaan, se sai uusia ulottuvuuksia ja sävyjä. Ilmaantui epätoivoa, avuttomuutta, sydänsärkyä, menettämisen tunnetta, turhautumista ja suunnatonta hämmennystä. Minusta alkoi tuntua siltä, että olen kokonaisvaltaisesti rikki ja korjaamattomissa. Olen yksilönä epäkelpo ja osaamaton – samoin kuin koin ollessani parisuhteessa.

Ja niin sitä sitten oltiin, samassa tunneympäristössä - pakotettuna kohtaamaan luurangot kaapissa, möröt sängyn alla, säröt sydämessä. Pakotettuna pysähtymään liian suurten asioiden edessä, joiden kohtaamiseen ei riittänyt osaaminen eikä rohkeus. Hyvin vastentahtoisesti minä luovutin – pysähdyin. Huusin tuskaani metsissä, autossa, yksin kotitalon kulmalla. Itkin yöllä, itkin aamulla, itkin puhelimessa ja kadulla, -epätoivoisesti takapihalla. Hetkittäin en uskonut enää lainkaan, että selviäisin.

Säännölliset käynnit ammattilaisilla ovat luoneet rakennetta päiviin, muistuttaneet huomisesta ja siitä, että ensiviikollakin on elämää. Myös viimeisen viikon aikana varovasti avautunut keskusteluyhteys ex-mieheen on tuonut tilanteeseen uutta näkökulmaa. Olen kokenut erityisen tärkeäksi sen, että tietyt merkittävät tapahtumat ovat tulleet tiedostetuksi ja sanoitetuksi.

Asioiden käsittely on selkeämpää, kun saa konkreettisesti kiinni siitä, mikä tuntuu pahalta ja miksi. Minun täytyy alistua ahdistuksen edessä, sietää sietämätöntä, hyväksyä se, että sattuu. Kuinka jumalattoman epäkäytännöllistä. Mutta. Olen viimepäivinä kokenut olevani taas jollain tasolla olemassa. Olen myös antanut itselleni joitain asioita anteeksi.

Sitten, ne pari sanaa siitä masennuksesta, joka minulla näemmä eilen diagnosoitiin.

Kyseessä on lääkärin mukaan sairaus. Sairaus. -Niin kuin flunssa, hän sanoi… Että tämän sairauden hoitamatta jättäminen lääkkeillä olisi hoitovirhe, niin kuin olisi hoitovirhe jättää antamatta antibiootteja sellaiselle, jolla on keuhkokuume.

Minä siinä sitten mainitsemaan, että vakavan masennuksen läpikäyneenä uskon tuntevani itseäni jo sen verran, ettei kyse ole nyt siitä. Että sydän on särkynyt, kaipaisin ihmisiä, että koen saavani apua keskustelemisesta ja muiden kanssa olemisesta, asioiden peilailusta - yhdessä tekemisestä…

Ei kuulemma riitä yhteiskunnan resurssit, että kun on tästä terveydenhuollosta leikattu… Ja sitä paitsi olen niin masentunut ,etten edes hyötyisi keskusteluavusta (?!). Jotain pitäisi kuitenkin tehdä, ja siksi on käytettävä niitä keinoja, jotka ovat saatavilla = lääkkeet.

Näiden lääkkeiden sivuvaikutuksena olisi mm. n. 4 päivän tokkura, mahdollisesti ahdistus, tunteettomuus, väsymys ja potentiaalisesti itsemurha-ajatukset. Se, että toimiiko ko. lääkitys, selviää n. 3 kk:n päästä. Kaikille ei tietenkään nämä lääkkeet käy, sitten vaihdetaan

Ööö…

Mulla on kolme lasta. a) kuka heidät hoitaa äidin ollessa 4 päivää koomassa? b) Mitä *?! :D c) EI.

…Mä jätän tän vaan tähän. En ota sen enempää kantaa – just in case oonkin tosi masentunut, mut en vaan tajua sitä. Meen nyt jatkamaan pihan haravointia, & talon piirtelyä (lue: unelmien tavoittelua konkreettisen toiminnan kautta)… Tsiisus.