9Lives Oy - Kai tiedätte, että ihmisellä on vain yksi henki ja elämä? / 25.11.2018

Ihmettelen ajan kulkua – kuinka minuutit voivatkaan tuntua ikuisuudelta, viikkojen kiitäessä ja kuukausien vaihtuessa? Toisinaan aika ottaa ja pysähtyy, kuten kävi torstaina.

Olin tapaamisessa, äänetön älylaitteeni takin taskussa. Lienee jokaisen vanhemman painajainen havahtua hetkeen, jossa yhteydenpitolaite on täyttynyt tekstiviesteistä ja vastaamattomista puheluista. Sisäisen paniikin kourissa on yllättävän vaikeaa suoriutua hyvin yksinkertaisista toimista, kuten puhelimen käyttäminen.

Perheen pienin oli saanut päiväkodissa sairaskohtauksen, johon sisältyi mm. turvonnut ylähuuli, vaikeudet hengittää, tajuttomuutta ja kouristelua. Päiväkodin hoitajat eivät saaneet lasta hereille. Adrenaliinikynää käytettiin, hätänumeroon soitettiin. Ambulanssi tuli – lapsi tarkastettiin.

Päiväkodin henkilökunnan mukaan, heidän kertomustaan tapahtuneesta ei kuitenkaan otettu ensihoidon toimesta vakavasti. Tätä väitettä tukee mm. käynnistä tehty kirjaus, jossa kouristelu ja tajuttomuus on jätetty mainitsematta kokonaan.

Ambulanssin henkilökunta näyttää vain päättäneen, että lapsi on nähnyt pahaa unta. Lasta ei viety sairaalaan, vaan hänet jätettiin päiväkotiin. Hoitajille annettiin ohjeeksi jatkaa päivää normaalisti tilannetta seuraillen.

Tähän kohtaan lienee hyvä pysähtyä.

Ensihoidossa tapahtumapaikalle saapui 9Lives Oy, joka kotisivuillaan kertoo mm. edistävänsä suomalaisten hyvinvointia hädän hetkellä.

Saavuttuani itse paikalle, nähtyäni hoitohenkilökunnan järkyttyneet kasvot ja lapseni olemuksen, soitettuani päivystysapuun – kuultuani heidän erittäin napakan ohjeensa toimittaa lapsi välittömästi päivystykseen… En voi kuin hämmästellä ambulanssihenkilökunnan toimia. Hämmästyneitä olivat myös sairaalan hoitohenkilökunta ja lastenlääkäri.

9Lives Oy - Kai tiedätte, että ihmisellä on vain yksi henki ja elämä?

Me emme edelleenkään tiedä mikä pienelle rakkaalle tyttärellemme tuli. Lapsi on tapahtuman jälkeen ollut väsynyt, ajoittain kovin vaisu, ja valitellut päänsärkyä. Tilannetta seurataan nyt tarkasti, EEG on tiistaina, toivottavasti sitten olemme viisaampia.

Alla valmiiksi tullut DIY-minitalopianoni, joka tosin tuntuu nyt hieman merkityksettömältä ja etäiseltä.

Liiallinen todellisuudentaju tappaa luovuuden / 11.11.2018

Päivät ovat kuluneet nopeasti - aaltoillen kohti uutta tavallista arkea. Ensimmäinen kokonainen työviikko sairausloman jälkeen on taputeltu, seuraavaan hypätään huomenna. Loppujen lopuksi paluu todellisuuteen olikin melko mutkatonta, jopa ilahduttavan inspiroivaa! Ajan ollessa hieman rajallista, olen priorisoinut perusasioita ohi unelmien. Toki edelleen näen talostamme ja sen rakentamisesta unta ihan joka ikinen yö.

Keskeisin jännityksen aihe tässä vaiheessa on (yhä) perävaunu, ja kysymys sen mahtumisesta nykyisen talomme pihaan. Tämä kysymys odottaa vastausta Ekeri Oy:ltä. Toivon heidän viivyttelevän vielä hetken (en ole valmis kohtaamaan sitä vaihtoehtoa, ettei talon rakentaminen nykyisen kotimme pihalla onnistuisi).

Totuuden nimissä on kuitenkin todettava, että askeleita kohti vaihtoehtoista realismia on otettu – harkitsen rakentamista perustuksille. Tätä vaihtoehtoa puoltaisi viimeviikkoinen keskusteluni rakennusmestarin kanssa; ilmastointi, huonekorkeus, rossipohjan tuuletusrako, (ym. jne. etc...) Tavallaan mä olen tosi iloinen, etten lähtiessäni tähän tajunnut alkuunkaan mihin olen ryhtymässä. Liiallinen todellisuudentaju tappaa luovuuden. :D

p.s. Riihimäellä avataan huomenna 5 kpl minitontteja Metsäkorven kaupunginosasta ostettavaksi tai vuokrattavaksi. Sitovia hakemuksia voi jättää yhden henkilöä/yritystä kohden. Hakuaika on siis 12.– 23.11.2018 ja lisätietoa aiheesta löytyy osoitteesta: https://www.riihimaki.fi/minitontit/

Toivottavasti hakemuksia tulee niin älyttömän paljon, että tällaisia mahdollisuuksia ymmärretään järjestää useammin ja muissakin kaupungeissa! Hienoa, hyvä Riihimäki!

Alla kuva ensimmäisestä työn alla olevasta minitalokalusteesta, pianon ja lipaston fuusio. Kun "asiallisilla" työkaluilla ja tarvikkeilla (käsisaha, ruuvimeisseli + liimaa & hiomapaperia) toteutettu työ on saatettu loppuun, aion maalata koko komeuden kiiltävän mustaksi. Tulee hyvä, luulen. :)

Kyllä meillä osataan / 31.10.2018

25.10. - soitelleen sotaan. Pyysin Pinjaa kaveriksi pitämään tikkaita ja ajamaan autoa. (Tikkailla tarkoitan tässä kohtaa niitä huterarakenteisia palotikkaita, jotka seinästä irrotettuna huojuvat tuulessa ja taipuvat vaivatta, kun niihin kohdistaa elopainoa). Tarkoituksenani oli pelastaa rännit purkutalosta, vaikka loppujen lopuksi se olin minä itse, joka kaipasi pelastajaa tasapainoillessaan lenkkareissa ja villakangastakissa jäisellä peltikatolla. Työkaluina ruuvimeisseli ja vasara, huomasin toistelevani lapsuudesta tuttua mantraa ”tyhmä ei tarvii olla”.

Loppujen lopuksi yritin esittää aikuista, tehdä järkeviä valintoja. Kompromissina 50% ränneistä jäi kotouttamatta – pelotti liikaa, että tipahdan katolta ja kuolen. Onneksi kukaan ei pudonnut, mitään ei mennyt rikki, ja lähes kaikkia lakeja noudatettiin. Jos tästä nyt jotain pitäisi oppia, niin työturvallisuus mahtuisi kyllä suruitta suurennuslasin alle. Vinkkinä muille ja mulle: kunnolliset tikkaat on must.

Perjantaina 26.10. illalla ystäväni Denis saapui suomeen. Lauantai aloitettiin pirteästi eurolavoja purkamalla ja ulkoverhouspaneelikasan uudelleenjärjestelyllä. Lautojen väliin piti saada reilusti enemmän ilmarakoja, sillä alkuperäisessä kasassa oli 10 lautaa päällekkäin, sitten tuuletusrako ja taas 10. Nyt ovat kolmen laudan nipuissa, vaikka virallinen suositus taitaa olla kaksi?

Työleiriä muistuttava vierailu päättyi, kuten alkoikin - painavia juttuja kantaen. Tiistai-iltana haettiin keittiö tasoineen. Pinja toimi jälleen meidän kuskina, kiitos Pinja! (Ja jos joku miettii, et miksi pitää aina olla kuski, niin infoksi: mun vasen jalka on aikaisemmassa elämässä sillä tavoin vammautunut, et omaan ajokortin vaan automaattiautolle. Tämä tuo vähän lisää haastetta tavaran noutoihin, sillä mun automaattiauto nelipaikkainen tulitikkurasia, jolla ei voi kuljettaa mitään keskivertomiestä pidempää, siispä on lainattava pakettiautoja, jotka ovat toistaiseksi kaikki olleet manuaalivaihteisia.)

Vaikka matkaan ei tullut montaa runkokaappia, oli kokonaisuus massaltaan silti vaikuttava. Ja hyvin hyvin punainen. (Maalia, anyone?)
Hyväkuntoiset ja täysin ehjät keittiön kaappien/laatikoiden ovet. Mukaan myös 2 avolokerikkoa sekä 1 mikrokaapin runko, kaikki sokkelit ym peitelevyt jotka vaihdetaan. Kotimaisen Novart Oy:n mallistoa, 13v vanhat. Tarkat mitat (kork x lev, mm): Kaapin ovet: 915 x 495 4 kpl / 915 x 295 1 kpl / 915 x 595 1 kpl / 915 x 395 2 kpl / 565 x 295 2 kpl / 350 x 595 2 kpl / 705 x 395 1 kpl / 705 x 495 1 kpl / laatikoiden etulevyt: 100 x 595 1 kpl Sekä 2 avolokerikkoa: 720 x 200 x 570 (kork x lev x syv)

Kantamisten välillä piipahdin Ekeri Oy:llä, Hyvinkäällä. Tapasin Etelä-Suomen alueen myynnistä vastaavan Joakim(in <- miten kirjoitetaan? :D … Anteeksi Joakim, en osaa taivuttaa sun nimeä.)

Tapaaminen loi hyvin luottavaisen fiiliksen, ikään kuin perävaunun löytyminen saattaisi sittenkin olla mahdollista! Tai siis onhan se ollut mahdollista koko ajan, mutta ei sillä rahamäärällä + tietotaidolla, joka minulta löytyy. Ihan mahtavaa saada tukijoukkoihin sellaista porukkaa, joka oikeasti tietää mitä tekee – iso kiitos ja sydämellisesti tervetuloa on board! Nyt mä vaan odotan, että puhelin soi.

Mä olen valmis.

…Ja ihan järjettömän innoissani!

p.s. Metsässä on sieniä. Paljon! Kerättiin Denisin kanssa kahtena eri päivänä yhteensä n. 4 kauppakassillista (2h). Menkää metsään, siellä on parasta! :)

Pari askelta ja muutama loikka / 24.10.2018

Vastoin lääkärin uskomuksia, olen saanut ryhtiä arkeen. Yöunet ovat palanneet osaksi todellisuutta ja olo on kaikin puolin vakaampi – ihan ilman lääkkeitä, kappas!

Kävin eilen pankissa vastaanottamassa ilahduttavia uutisia asuntolainasta, jota tarvitsen sijoittaakseni tulevan kotimme mieluusti kauniiseen ja rauhalliseen paikkaan luonnon keskelle. Hyvien uutisten aiheuttama ilmalento syöksi minut myytävien kiinteistöjen ihmeellisen maailmaan, josta löytyi monenlaista mökkiä ja majaa fiilisteltäväksi. Tänään olen koittanut hieman rauhoittua, ja keskittyä trailerin/alustan etsintään. Luulen, että tässä tarvitaan nyt kekseliäisyyttä ja mielikuvitusta – ja lisää 3D piirroksia.

Tämä viikko on ollut kaunis niin monin tavoin. Rakastan sitä tunnetta, kun mieli rauhoittuu kuulemaan maailmaa, paniikki laantuu ja kyyneleet kuivuvat. Tunnen palaavani taas omaksi itsekseni siihen kuplaan, jossa melkein mikä tahansa on mahdollista.

Lauantaina sain hauskan puhelun eläköityneeltä kirvesmieheltä. Rakentamisen saralla ansioitunut asiantuntija soitteli tarkistaakseen, että olenko huomioinut kosteuteen liittyvät ongelmakohdat rakennusta suunnitellessani. Puhelu kesti hyvän tovin ja nosti hymyn huulille (saattoipa muutama uusi ajatuskin ilmaantua). Tori.fi sivustolle jättämäni ilmoitus on poikinut muutakin hyvää, kuten tarjouksia erilaisista materiaaleista – tosin huomaan, että on yllättävän vaikea rajata sitä, mitä hankitaan nyt ja mitä myöhemmin. Samoin on haastavaa tehdä tiettyjä päätöksiä, kuten sellaisia, että otetaanko vastaan vessapönttö, vai jätetäänkö ottamatta – että jos tuleekin kompostoiva käymälä… Ihanan pieniä ”ongelmia”. :)

Eilen kävin hakemassa Puustellin keittiön yläkaapit, supersympaattiset ja hienot! Lahjoitus tuli FB:n kautta, ja ihan täältä kotikylästä! Lisäksi sain kaksi kokoon taittuvaa puutuolia ja muuta pientä keittiömatskua. Pala kerrallaan kotia kohti.

Loppuviikko tulee pitämään sisällään vierailun konttitalossa, sekä hyvän ystävän saapumisen useammaksi päiväksi kylään. Jos tässä oikein innostutaan, saatan jopa sortua tekemään töitä. Niin tai näin, viimeistään ensiviikolla pyyhin pölyt toimistoni pöydältä, pakkaan surut annospusseihin, ja ryhdyn opettelemaan tätä uutta arkea ilman ylenpalttista paniikkia.

Onni rakentuu murusista, vaihdetuista katseista ja lähimmäisenrakkaudesta. <3 Make it count.

Pari sanaa masennuksesta / 19.10.2018

Erosta on kulunut melko tarkalleen neljä kuukautta. Ensimmäiset viikot menivät hengitellessä, uutta tilannetta havainnoidessa, ja vihantunteita pyöritellessä. Oli töitä, ja töissä oli kiire. Oli lapset, koti, pyykkivuori ja pihatyöt - napakasti aikataulutettu arki takasi sen, että päivät vaihtuvat seuraavaan autopilotilla sulavasti soljuen.

Järkkymättömällä asenteella vain yksinkertaisesti päätin, että selviän. Surun puskiessa pintaan juoksin kahta kauemmas, siivosin, lajittelin tavaroita – mitä tahansa, etten itkisi. Olin vapaa, olinhan?

Ensimmäinen romahdus järkytti. Ylitsepursuava tuskantunne lamautti kesken automatkan, seuraavaksi kyyneleet valuivat kaupassa, ja lopulta missä tahansa – hyvin äkillisesti ja ilman varoitusta. Koti alkoi ahdistaa valtaisasti. Jokaiselle neliömetrille asettui muistoja, joista kovin monet repivät psyykettä väkivaltaisesti huutaen! Ne hetket tuntuivat epäreiluilta ja kohtuuttomilta, olinhan tehnyt kaikkeni.

Pala kerrallaan, viha sisälläni alkoi muuttaa muotoaan, se sai uusia ulottuvuuksia ja sävyjä. Ilmaantui epätoivoa, avuttomuutta, sydänsärkyä, menettämisen tunnetta, turhautumista ja suunnatonta hämmennystä. Minusta alkoi tuntua siltä, että olen kokonaisvaltaisesti rikki ja korjaamattomissa. Olen yksilönä epäkelpo ja osaamaton – samoin kuin koin ollessani parisuhteessa.

Ja niin sitä sitten oltiin, samassa tunneympäristössä - pakotettuna kohtaamaan luurangot kaapissa, möröt sängyn alla, säröt sydämessä. Pakotettuna pysähtymään liian suurten asioiden edessä, joiden kohtaamiseen ei riittänyt osaaminen eikä rohkeus. Hyvin vastentahtoisesti minä luovutin – pysähdyin. Huusin tuskaani metsissä, autossa, yksin kotitalon kulmalla. Itkin yöllä, itkin aamulla, itkin puhelimessa ja kadulla, -epätoivoisesti takapihalla. Hetkittäin en uskonut enää lainkaan, että selviäisin.

Säännölliset käynnit ammattilaisilla ovat luoneet rakennetta päiviin, muistuttaneet huomisesta ja siitä, että ensiviikollakin on elämää. Myös viimeisen viikon aikana varovasti avautunut keskusteluyhteys ex-mieheen on tuonut tilanteeseen uutta näkökulmaa. Olen kokenut erityisen tärkeäksi sen, että tietyt merkittävät tapahtumat ovat tulleet tiedostetuksi ja sanoitetuksi.

Asioiden käsittely on selkeämpää, kun saa konkreettisesti kiinni siitä, mikä tuntuu pahalta ja miksi. Minun täytyy alistua ahdistuksen edessä, sietää sietämätöntä, hyväksyä se, että sattuu. Kuinka jumalattoman epäkäytännöllistä. Mutta. Olen viimepäivinä kokenut olevani taas jollain tasolla olemassa. Olen myös antanut itselleni joitain asioita anteeksi.

Sitten, ne pari sanaa siitä masennuksesta, joka minulla näemmä eilen diagnosoitiin.

Kyseessä on lääkärin mukaan sairaus. Sairaus. -Niin kuin flunssa, hän sanoi… Että tämän sairauden hoitamatta jättäminen lääkkeillä olisi hoitovirhe, niin kuin olisi hoitovirhe jättää antamatta antibiootteja sellaiselle, jolla on keuhkokuume.

Minä siinä sitten mainitsemaan, että vakavan masennuksen läpikäyneenä uskon tuntevani itseäni jo sen verran, ettei kyse ole nyt siitä. Että sydän on särkynyt, kaipaisin ihmisiä, että koen saavani apua keskustelemisesta ja muiden kanssa olemisesta, asioiden peilailusta - yhdessä tekemisestä…

Ei kuulemma riitä yhteiskunnan resurssit, että kun on tästä terveydenhuollosta leikattu… Ja sitä paitsi olen niin masentunut, etten edes hyötyisi keskusteluavusta (?!). Jotain pitäisi kuitenkin tehdä, ja siksi on käytettävä niitä keinoja, jotka ovat saatavilla = lääkkeet.

Näiden lääkkeiden sivuvaikutuksena olisi mm. n. 4 päivän tokkura, mahdollisesti ahdistus, tunteettomuus, väsymys ja potentiaalisesti itsemurha-ajatukset. Se, että toimiiko ko. lääkitys, selviää n. 3 kk:n päästä. Kaikille ei tietenkään nämä lääkkeet käy, sitten vaihdetaan

Ööö…

Mulla on kolme lasta. a) kuka heidät hoitaa äidin ollessa 4 päivää koomassa? b) Mitä *?! :D c) EI.

…Mä jätän tän vaan tähän. En ota sen enempää kantaa – just in case oonkin tosi masentunut, mut en vaan tajua sitä. Meen nyt jatkamaan pihan haravointia, & talon piirtelyä (lue: unelmien tavoittelua konkreettisen toiminnan kautta)… Tsiisus.

Arki etenee minuuteissa / 15.10.2018

Kahvia mikrosta, musiikkia koneelta, ikkunat huurussa ja tunteet piilossa. Takana 54 lapsetonta tuntia tässä talossa, jonka nurkkiin katosin. Minuutti kerrallaan, jalkaa toisen eteen – edistys on sietämättömän hidasta.

Sairausloman toinen viikko on alkanut, enää en stressaa. En stressaa jaksamattomuuttani, kykenemättömyyttäni olla tehokas ja aikaansaava. Itsensä sietämisen tukipilarit rakentuvat nyt paljon pienemmistä palasista – siitä, että käy suihkussa, pesee hampaansa päivittäin, tai pysähtyy aurinkoon kuulemaan ohikulkevat autot, pysähtyy tunteman lapsen käden omassaan.

Olen valtavan kiitollinen kaikista läheisistä, jotka päivä toisensa jälkeen jaksavat kuunnella surujani, pyyhkiä kyyneleitäni – käyvät joskus kanssani kaupassa, tulevat tekemään ruokaa tai hakemaan ikkunoita… Saan tulla nähdyksi kaikkine heikkouksineni, jotka tuntuvat tällä hetkellä määrittelevän minut ihmisenä.

Hattua nostan myös työterveyshuollolle ja Hyvinkään lastensuojelulle, jokainen kantava käsi on tässä kohtaa kovin merkityksellinen ja tärkeä.

Viimeviikon loppupuolella luovuin makuuhuoneestani, en voinut nukkua siellä enää. Kaikkialla on liian samanlaista, tässä talossa on liikaa muistoja. Jaksamattomuudestani huolimatta sain itseni Antin avustuksella liikkeelle, lauantaina haettiin ikkunat kierrätyskotiin.

Vaikka lähteminen vaati huomattavia ponnisteluja, ja ikkunoiden kantaminen kierreportaista oli kerrassaan mälsää, on tänä yksinäisenä maanantaiaamuna todettava, että makuhuoneen visuaalisen ilmeen muuttuminen varastomaiseksi ”ei miksikään” -tilaksi herättää toivoa tulevaisuutta kohtaan. Kun arki etenee minuuteissa, luo haavekuva horisontissa toivoa ja jaksamista, on yhä jotain mitä kohti kulkea.

Tekee mieli huutaa / 08.10.2018

Heräsin taas keskellä yötä. Vieressäni tuhisi metrin mittainen prinsessa, kani kolisteli lastenhuoneessa, kellon viisarit siirtyivät raskaasti ja liian äänekkäästi. Oli kamalan pimeää. Hiljaisissa hetkissä kaikki pysähtyy, toisinaan kehon täyttää ylitsepursuava suru ja määrittelemätön kipu. Vatsaan sattuu ja henki salpautuu, tekee mieli huutaa.

Jätän huutamatta, nielen kyyneleet. Suljen silmät ja ajattelen metsää. Lieneekö lapsuudesta johtuvaa tuo suunnaton mättäiden ja puiden kaipuu? Metsässä kaikki näyttää aina paremmalta.

Aamulla kodin täyttävät taas arkielämän äänet, ikkunasta näkyy uuden alku ulkoverhouspaneeleiden muodossa - sänkyni alta kurkistaa lattiaa, jonka eilen saimme lahjoituksena uutta kotia varten. Jokainen pala materiaalia muistuttaa mahdollisuudesta – toisten tuella ja avulla saatamme onnistua.

Sinä olet piirros minun lehtiöni yläkulmassa, väliin jäänyt lyönti sydämen lihasmassassa. Koostut protoneista ja neutroneista, ydintäsi suojaavista elektroniverhoista.

Minäkin koostun atomeista, haaveista ja toiveista. Koostumme elämänhalusta, seikkailuista, tuulenpuuskasta ja vapaudesta. Mutta silti kaikki valo kaukaisimmistakin galakseista imeytyy välissämme olevaan vetykaasuun.

Siksi taivas on öisin niin pimeä, siksi soitan pianollani vain matalimpia ääniä, siksi laulan lauluni epävireessä, kyynelehdin kahdeksan nuottia ylempää kuin muut.

Havaitsemme maailmankaikkeudesta vain sen, mikä on sulkeutuneiden silmiemme nähtävissä, väitämme olevamme tässä. Todellisuudessa on suurin osa atominkin tilavuudesta vain pelkkää tyhjää.

Runo by minä 18.10.2016

Niin monta mutkaa olemme kulkeneet - jotkut ovat tulleet, toiset lähteneet. Niin monta upeaa henkilöä olemme kohdanneet, ja osan saaneet elämässämme myös pitää. <3

Mitä ihminen olisi ilman toista?

”TÄNÄÄN!” / 04.10.2018

Lähdin töistä, väsytti, muksut pitkin kyliä. Hain, kävin, tulin ja valmistin - ruuat pöydässä kaikille. Lisäksi omenapiirakkaa, ja hilloa, iltapalaksi riisipuuroa. Ihan itse piti tehdä, tottakai! Laittaa, pestä, pyyhkiä - keittiö siistiksi, sitten pirusti pyykkiä, hiekkalaatikollinen pikkukiviä lattialla, kaninkakkaa, papereita ja pissalakanoita. MUTTA.

Vasta illan tullen, ihan juuri äsken (lasten riehuessa nukkuma-aikaan), yksinhuoltajuuden syvin olemus avautui mielessäni: Alkoi tehdä mieli salmiakkia. Ei ole, eikä voi hakea.

Mitä taloprojektiin tulee, on laitettu ja vaihdettu sähköposteja, viestejä ja puheluita. Paljon on yhä avoimia yhteydenottoja, joihin ei ole tullut kuittausta. Ei mikään yllätys, että asioissa menee aikaa. Ei mikään yllätys minulle siis, perheen pienin olisi jo pakkaamassa tavaroitaan, koska uuteen kotiin pitää päästä ”TÄNÄÄN!”.

Hauskaa tuo mukuloiden innostus! Yhteinen urakka on tuonut tietynlaista lisäarvoa arkeen, talon ja sen sisällön suunnitteluun osallistuvat kaikki. Värit hiipivät takaisin elämään ja toisinaan tulee tunne, että kaikki järjestyy. Me selvitään tästä.

Lauantaina mennään käymään Riihimäellä mahdollisilla ikkunakaupoilla. Myyjän kanssa keskustellessa nousi esiin ilahduttava yksityiskohta: hänkin on aikanaan rakentanut talon kierrättämällä! Koitan ottaa tapaamisesta niin paljon oppia kuin mahdollista, ja mikäli myyjälle sopii – julkaista omaksumani yhteenvetona myös täällä.

Sunnuntaina talo konkretisoituu taas tuhannen metrin verran, kun ympäripontattua ja maalattua ulkoverhouspaneelia saapuu vuokrakotimme tontin kulmalle.

Se kaikkein oleellisin puuttuu yhä - talon alle tulevaan lavettiin liittyvät kysymykset pysyvät, kuin pohjaan palanut puuro kattilassa. Olen etsinyt hakusanoilla teli, puoliperävaunu, perävaunu, lavetti, avolavetti, kuorma-auto alusta, traileri, ja klikkausdominoa pelatessani varmasti muillakin hakusanoilla. Toistaiseksi kaikki löytämäni on joko liian kapeaa, liian kevytrakenteista, liian kallista, liian isoa tai liian korkeaa.

Ken omakseen kokee, voi olla meihin yhteydessä toikka.taivi@gmail.com. Ideat ja ajatukset ovat tervetulleita! :)

Särkynyt sydän, kuin minitaloprojekti? / 28.9.2018

Tunteet ovat vaikeita - varsinkin silloin, kun niitä on paljon. Myrskynsilmässä joogatessa voi toisinaan ahdistaa, kun päivä toisensa jälkeen ilmenee monenlaista muuttujaa, ja suuttujaa. Koen olevani pullonkaulassa; paljon olisi sanottavaa, mutta melko vähän tulee ulos. Äänentuotanto muistuttaa jumiin jäänyttä kasettia – uskon, että läheisteni näkökulmasta toistan samoja lauseita päivästä toiseen.

Ehkä särkynyt sydän on kuin minitaloprojekti – vaatii paljon tarkastelua, ajatustyötä ja uudelleenjärjestelyä. Ei ole koskaan sellainen, kuin mitä mielessään etukäteen kuvitteli, ja maksaa lopulta paljon enemmän, kuin mihin olisi ollut varaa.

Kaikesta huolimatta juuri tämä projekti on se, joka on pitänyt mielenkiintoni tulevaisuutta kohtaan yllä. Vaikka seinät ympärilläni ovat kaatuneet, vihaiset ääniaallot rikkoneet tärykalvojani, ja sydän jättänyt satoja lyöntejä välistä – olen mielessäni rakentanut, ja rakentanut. Välillä tuntuu siltä, että minusta puolet on ollut jo vuosia kotona.

Rauhaa minä kaipaan, ja yksinkertaisuutta. Sitä, että voi tanssia avojaloin nurmikolla, ruokkia kaninsa pihapuun omenilla, laulaa luritella lasten kanssa, ja tuijotella iltaisin takkatulta. Parastahan tietenkin olisi, jos olisi taloudellisesti hieman riippumattomampi, että voisi olla vähemmän töissä ja enemmän nassikoiden kanssa, vaikka harrastaa yhdessä jotakin. Ja ottaa kanoja - sitä toivovat lapsetkin.

Koko touhu on pähkähullua – elämä ja minitaloprojektit. En ole kertonut suunnitelmistani juuri kenellekään. Rohkeasti vain oletan, ettei läheisilläni ole kiinnostusta googletella nimeäni. Enkä ole ihan varma jaksaisinko nyt sitä epäilyksen tulvaa, kysymyksiä ja hämmennystä – sillä onhan päivänselvää, etten tietenkään ole ottanut huomioon kaikkia muuttujia. Kuinka olisin voinut, teenhän tätä ensimmäistä kertaa.

Vaikka ulkona tuulee ja vähän sisälläkin, on päivä ollut ärtyneestä silmästä huolimatta hieno! Työpäivän jälkeen ajoin miniautollani Hämeenlinnaan, josta jatkettiin ystäväni Antin ajotaitoja hyödyntäen matkaa pakettiautolla. Satoja kilometrejä, ja kilotolkulla kannettuja väliseinärankoja, yhteensä n. 500 metriä. Mutta kuorma on nyt kierreportaista huolimatta kotona, ja minä hymyilen. Kiitos paljon avusta Antti!

Ensimmäinen konkreettinen askel kohti omaa pikkukotia on otettu, tähän on hyvä nukahtaa.

Ihastuttavan raivostuttava 3D-suunnittelu / 26.9.2018

Olen piirrellyt pohjapiirroksia viikkotolkulla, suosikkini kulkee mitoissa 3,45m x 8m, korkeus 4,4m. Ihan lempijuttujani tuossa suunnitelmassa ovat (1) lattiatason alle menevät kaksi sänkyä, sekä (2) vetolaatikko kengille. Myös pienin perheenjäsenemme on tässä suunnitelmassa huomioitu, kanin häkki on rakennettu (3) vaatekaappien alle ja (4) säilytystilaa purulle, heinälle ja muulle lemmikkisälälle löytyy suoraan häkin edestä, lattian alta. Kätevää ja yksinkertaista.

Huonekorkeus tässä eniten huolettaa. Koska lopultakin hoksasin huomioida myös renkaat (5) suunnittelussa, jäi wc:n layout ”jumiin”. Mä en tiedä kuinka paljon nuo renkaat tulee todellisuudessa talon sisäpuolelle.

Toistaiseksi päädyin työntämään talon alle kolme paria renkaita, molempiin päihin ja keskelle. Se olis 12 kpl yhteensä siis. Onko tuo sitten järkevää, mene ja tiedä – mieluusti vain pitäisin kiinni tästä suunnitelmasta, jossa suurin osa asumiseen liittyvistä tarpeista täyttyy. Todellisuudessa olen ihmisenä sellainen, että aivot säveltävät parhaiten vasta silloin, kun asiat ovat konkreettisesti siinä - silmien edessä ja kädellä kosketettavissa.

Netissä on tullut seikkailtua kaikki vapaa-aika, jota toki kolmen lapsen kanssa piisaa yltäkylläisyyteen saakka... Yhdeksän ja kymmenen välillä iltaisin ehtii kuitenkin hyvin, näköjään – mun toinen silmä on tulehtunut ruudun tuijottelusta. Mutta on sieltä jotain pientä jo löytynyt, esim. 500 metriä väliseinärankaa, jonka käyn hakemassa ystävän avustuksella perjantaina. Can`t wait!

Huomenna suunnitellaan talon lisäksi tapaamissopimusta. Hyvin odotettu, ja kerrassaan tärkeä kohtaaminen lastenvalvojalla. (Ei ollut sarkasmia). Eniten jännittää kaikki.

"Ehkä sitten joskus" - miten olisi nyt? / 24.09.2018

On kulunut inan yli kolme kuukautta siitä, kun erosin lähes kuusi vuotta kestäneestä parisuhteesta. Särkynyt uusperhe unelmineen pyörii päivittäin mielessäni. Tällä hetkellä on vaikea uskoa, että toipuisin tästä koskaan.

Vaikka eropäätös toteutuikin itseni aloitteesta, koen silti parisuhteen kokonaisuutena, jonka sisältöön vaikuttavat molemmat osapuolet. Ei meistä kumpikaan ollut täysin kelvoton tai huono, emme vain löytäneet toimivaa tapaa elää yhdessä. Ylitsepursuavaa riittämättömyydentunnetta on vaikea sietää, niin parisuhteessa, kuin sen jälkeenkin.

Jo useamman vuoden ajan olen mielessäni (kai) paennut todellisuutta - valoa ja jaksamista kaiken keskelle on luonut hatara haavekuva omasta pienestä kodista, johon auringon ensisäteet osuvat syysaamuna. Lähes kaikkina iltoina useiden satojen päivien ajan, olen nukahtanut kieriskellen unelmassani. ”Ehkä sitten joskus” -olen toistanut itselleni aamuisin.

Elämä on lyhyt, jotkut sanovat. Ja onhan se. On vaikea ymmärtää, että on kulunut pian kuusi vuotta siitä, kun lakkasin kirjoittamasta. Vielä vaikeampi on käsittää, miksi niin kävi.

Tällä välin lapseni ovat kasvaneet, kaksi kolmesta on jo koulussa. Poikani kengänkoko on pian sama kuin minulla, ja vanhempi tyttäreni lainailee mekkojani. Hiukseni ovat kasvaneet napaan saakka, ja olen huomattavasti vähemmän peloissani kaikesta. Menneisyys vaivaa yhä, muttei rajoita elämää – ainakaan tolkuttomasti. Voisi kai sanoa, että nautin olostani kolmekymppisenä, vaikka olenkin nyt surullinen ja monella tapaa pettynyt.

Näihin vuosiin on mahtunut paljon enemmän, kuin mitä yhteen kirjoitukseen tohtii sulloa. On ollut sitä onnea, mutta myös surua, pelkoa, ahdistusta ja yksinäisyyttä. On ollut oma koti ja hometta, tyhjästä uudelleen aloittamista ja toivoa. Käteen on jäänyt roppakaupalla oppia, fantastiset lapset ja muutama kehityskelpoinen idea.

Olen nyt tässä, melko lailla tyhjässä asunnossa, vain kaikkein välttämättömien tavaroiden ympäröimänä. Minulla on yhä piano, jota jälleen soitan pitkän tauon jälkeen. On meillä sängyt ja lapsilla leluja, mutta niin on myös paljon turhaa lattiapinta-alaa lämmitettävänä.

”Ehkä sitten joskus” -toistin itselleni aamuisin. Miten olisi nyt?

Suoraan sanottuna, minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä seuraavaksi tapahtuu. On vain suunnitelmia, piirustuksia ja hulluja unelmia. Rahaakaan ei ole – se on syytä pitää mielessä. Ehkä olosuhteiden pakosta, tai vain siksi, että elämä on juuri tänään, olen päättänyt tehdä meidän kodista varaston. Aion kerätä muilta rakentajilta yli jäänyttä, halavalla tai ilmaiseksi irtoavaa, uutta tai käytettyä rakennusmateriaalia - ja lopulta, sitten joskus rakentaa näistä meille talon.

Pieni pala kerrallaan, tekemällä oppien ja perse edellä puuhun edeten, toivoisin löytäväni meidät vuosien päästä tilanteesta, jossa meillä on nelihenkisen perheen tarpeisiin vastaava - minimalistisella budjetilla ekologisesti toteutettu, (ja totta kai upea) kekseliäitä ratkaisuja pullollaan oleva minitalo.

Koska meillä ei ole rahaa, ei ole myöskään tonttia. Siksi alustavasti suunnitelmissani talo kulkee pyörillä, ja on pohjapinta-alaltaan kokoluokkaa 3,5 x 8 metriä, korkeutta 4,4 metriä. Tosin kaikki piirustukseni ovat korkeuden osalta 4,5 metriä tai yli, mikä on kieltämättä isohko ongelma.

Ongelma on myös puuttuva lavetti, jonka olen jo mielessäni siirtänyt nykyisen kotimme pihamaalle rakennusprojektin aloittamiseksi. Mikäli kohdalle ei satu lottovoittoa, voi tuo lavetti olla juurikin se elementti, jonka hankinta tappaa koko projektin alkuunsa. Sain nimittäin pari päivää sitten ilmiannon ”halvasta” lavetista, joka maksoi 12 000€. Toistaiseksi olen kuitenkin päättänyt pysyä optimistisena, sillä olen etsinyt sopivaa alustaa talolle aktiivisesti vasta muutaman viikon.